Jää rauhaan! nyt kätke sä, multa,
Nää jäähtyneet jäsenet vainaan,
Ain' siksi kuin Jumala sulta
On vaativa takaisin lainan.
Vainajan uskollinen kasvatusveli Kaarlo Törnegren[5] kirjoitti v. 1841 käytyään hänen haudallaan seuraavan kauniin runon:
Ajan kahle jo ainiaks' murtui,
Jo vaimeni vaivojen valta,
Ja henki, mi vankina turtui,
Pääs' suojahan myrskyjen alta.
Nyt kärsimys saa sovituksen,
Nyt taistoja seuraapi rauha.
Ja uinahtaneen asumuksen
Nyt verhovi yön lepo lauha.
Käy ilmihin rakkaus Herran
Kurituksien kautt' isällisten,
Ja vitsauksist' joka kerran
Sydän nöyrtyvi vaan jumalisten.
Surun valtaa me seisomme vastaan
Ja pyyhkimme kyynelen karmaan
Ja kiitämme nyt antamastaan
Vaan Häntä, mi korjasi armaan.
Isän luo rukous kohoaapi, —
Sit' usko ja rakkaus johtaa,
Ja toivolta siivet se saapi, —
Avun armahan siellä se kohtaa.
Me pyydämme, ett' elon tiellä
Me kärsien puhdistuisimme,
Ja riemuten yhtehen siellä
Yön mentyä taas tulisimme.
Suru synkkä se haihtuvi kerran,
Mi mieltä nyt raskaana painaa,
Ja rajaton rakkaus Herran
Yhä uusia voimia lainaa.
Vie huolia huokailevilta
Se tieto, min uskomme luopi,
Että kerran, kun joutuvi ilta,
Elon uuden se hurskaille tuopi.
Eva Törngren näkyy ennen kuolemaansa määränneen jonkun muistin lähetettäväksi Lönnrotille. Nämä molemmat nuoret olivat näet rakastaneet toisiansa niinkuin veli ja sisar ainakin. Muistolahjan lähetti rouva Törngren hänelle alkukesällä v. 1836. Sitä seurasi kirje Lönnrotille rouva Törngreniltä, jonka puoliso v. 1833 oli saanut arkiaaterin arvonimen. Tähän kirjeeseen Lönnrot kirjoitti seuraavan kauniin vastauksen:
Kajaanissa 22 p. heinäk. 1836.
Jalosukuinen, kunnioitettu rouva arkiatrinna!
Teidän kunnioitetun kirjoituksenne heinäkuun 11:lta päivältä on minulla ollut kunnia äsken vastaanottaa. Sitä seuraava muisti neiti Eeva vainajalta on kyllä aina oleva minulle suuresta arvosta merkkinä hänen kuolemaan asti muuttumattomasta ystävyydestään minua kohtaan, mutta en minä sitä kaivannut muistellakseni häntä, jota en kuitenkaan koskaan voi unhottaa. Mitä pienempi luku todellisia ystäviä ihmisellä on, sitä katkerammalta tuntuu, jos yhdenkin niistä kadottaa ja sitä pysyväisempi on niiden muisto. Usein olen sen tähden unelmissanikin muistellut häntä, jota en nytkään vähääkään liioittelematta voi ajatella, ilman että kyyneleet nousevat silmiini. Mutta pelkään, että koskettamalla omaa kaipaustani jälleen kiihotan teidän, rouva arkiatrinna, verrattomasti suurempaa suruanne, joka pelko myös on tähän asti estänyt minua kirjoittamasta teille, niin usein kun mieleni onkin tehnyt. Ainoa edes jonkun verran tyydyttävä lohdutus, joka minulla on voinut olla ajatellessani herrasväen suurta surua, on tieto siitä, että herrasväki kaikessa, mikä tapahtuneekin, nöyrällä mielellä alistuu Jumalan sallimuksen alle. Hänen tiensä ovat kyllä tutkimattomat, mutta pitäähän meidän kuitenkin uskoa, että ne vievät paraimpaan maaliin.
Toivomuksenne mukaan tahdon vastedes kirjoittaa useammin, sitä mieluummin kun tiedän, että te, rouva arkiatrinna, yhä vielä tunnette samaa hyväntahtoista suosiota, tahi jos saan sanoa niinkuin ajattelen, samaa äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin siihen aikaan, jolloin oleskelin herrasväen talossa, ja jota aikaa aina pidän suurimmassa arvossa kaikista menneistä.
Ensi vuonna, alkaen syyskuusta tänä vuonna, aion kulkea Venäjällä etupäässä Arkangelin tienoilla ja sieltä kirjoitan toisen kirjeen — ensi kirjeen kirjoitan luultavasti vielä täältä ennen lähtöäni. Ja mitä tällä kertaa voisin lisätä elämästäni ja olostani täällä voin säästää siihen. Pyydän teitä lausumaan kunnioittavat terveiseni herra arkiaterille ja pyydän teitä myös tervehtimään Adolfia. Kalle ei taida palata Ruotsista ennenkuin myöhään syksyllä.
Lisentsiaatti Höglund, joka Oulussa toimittaa tohtori Borgin virkaa tämän ulkomailla ollessa, on nyt tullut tänne meidän seutujamme katsomaan ja voisin siis sanoa häneltä terveisiä, jos hän lie tunnettu. Viime viikolla kävin tohtori Ticklénin luona Raahessa ja tapasin samalla matkalla myös tohtori Hedbergiä Oulussa.[6] He voivat molemmat hyvin eivätkä ole niinä muutamina vuosina, joita ovat täällä viettäneet, ulkomuodolleenkaan muuttuneet.
Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.
Elias Lönnrot.
Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, alkoi Lönnrot syksyllä 1836 neljännen matkansa. Niinkuin me kaikki tiedämme, oli hänellä edellisenä vuonna 28 p. helmikuuta 1835 ollut onni jättää Kalevala, tämä kansanruno, ensimäisessä muodossaan, isänmaan haltuun, joka seikka vaati häntä yhä innokkaammin jatkamaan tutkimuksiaan.
Tällä nyt kysymyksessä olevalla matkalla, jolle hän läksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, aikoi hän Suomen- ja Venäjän-Karjalassa sekä Suomen- ja Venäjän-Lapissa tehdä lingvistisiä tutkimuksia ja koota kansanrunoja.