Kun Lönnrot oli saapunut matkansa pohjoisimpaan paikkaan ja samalla matkansa käännekohtaan, Kuolan pieneen kaupunkiin Valkean meren läheisyyteen, kirjoitti hän rouva Törngrenille seuraavan kirjeen:
Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!
Suuresti ilahduttavaa lupausta, jonka te, rouva arkiatrinna, jonkun kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa jonkun rivin sinne pelkäämättä sen kautta vaivaavani teitä, tahdon nyt käyttää, sitä mieluummin kun sen kautta saatan siirtää ajatukseni tästä vieraasta ja mielestäni ikävästä paikasta edes hetkeksi hauskempiin paikkoihin ja rakkaampiin esineisiin. Syvin toivomukseni on, että nämä rivit niinkuin muutkin vastedes kohtaisivat teidät, rouva arkiatrinna, aivan terveenä, Herra arkiaterin viime kesäisestä kirjeestä sain tietää, ettei terveytenne silloin ollut oikein hyvä, joka seikka minua suuresti vaikkapa tarpeettomasti huolestutti. Teidän luvallanne saan nyt kertoa jotain nykyisestä matkastani.
Jo syyskuussa viime vuonna lähdin Kajaanista ja kuljin ensin noin kolmekymmentä peninkulmaa jalkasin, sittemmin, kun on tullut kylliksi lunta, olen jatkanut matkaani milloin suksilla, milloin hevosella, milloin poroilla. Viimeksi mainittuun matkustustapaan sain tutustua matkalla Kantalahdesta tänne. Tätä väliä lasketaan olevan yli kaksikymmentä peninkulmaa, eikä täällä ole muita asukkaita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, toinen puoli Inariin ja toinen puoli Sodankylään, josta vasta pääsee hevosella matkustamaan. Täällä Kuolassa näkee enin ajettavan koirilla, joita valjastetaan yksi tai kaksi reen (ahkion) eteen. Sillä tavalla vedetään melkein kalkki puut metsästä kotiin. Ne tuodaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan paljaita vuoria, tai sellaisia, joilla matalaa varvikkoa kasvaa. Samaten näin jo Kantalahdessa ja muutamissa muissa saman Valkean meren lahden rannalla olevissa kylissä koirilla ajettavan, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut kaksi viikkoa ja olen tällä ajalla täyttä totta saanut kokea, minkälaista ikävä on. Isäntäväkeni eivät ymmärrä sanaakaan muuta kieltä kuin venäjää, jota minä taas en oikein hyvin vielä ymmärrä ja vielä huonommin puhun. Koko kaupungissa on vaan aivan muutamia, jotka puhuvat jotakin muuta kieltä. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa ja kommendantin rouva, joka on Riiasta kotoisin, puhuu saksaa. Ilman heitä olisin jo puolikuollut pelkästä ikävästä. Etenkin tohtorin luona olen usein käynyt.
Lopuksi muutamia sanoja Kuolan kaupungista: se sijaitsee niemellä kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja siten muodostavat Kuolan lahden alun, joka, vaikka se kuuluu Jäämereen ei ole jäätynyt. Avonaiseen eli isoon Jäämereen lasketaan täältä vielä neljä peninkulmaa. Kaikilla puolin ympäröivät tätä kaupunkia korkeat, paljaat vuoret, jotka niin puristavat tuulen väliinsä, että myrsky on raivonnut melkein lakkaamatta.
Kaupungissa on ainoastaan yksi pääkatu, toiset ovat vaan pieniä kujia. Talojen luku nousee noin sadan paikkeille, niistä joku harva on paremmin rakennettu. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja kutakuinkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä, että nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille saisivat tilaa, ja pyydän myös, että lausuisitte sydämellisimmät terveiseni Atelle ja Kallelle. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja silloin saan, niinkuin jo kauan olen toivonut, tavata herrasväkeä joko siellä tahi Laukossa. Saan kunnian alati pysyä korkeasti kunnioitettu arkiatrinna, teidän nöyrimpänä palvelijananne,
Elias Lönnrot.
Kuolassa 3 p. maalisk. 1837.
Seuraavan kirjeen kirjoitti Lönnrot rouva Törngrenille oleskellessaan Kajaanissa lyhemmän aikaa toukokuussa v. 1837, jolloin hän oli aikeissa lähteä vielä kerran matkalle Venäjän Karjalaan ja muutamiin osiin maan rajojen sisäpuolella. Tämän matkan piti kestää vuoden loppuun asti. Sisällöllä ei kyllä ole suurempaa yleisempää merkitystä, mutta esitystapa kuvaa Lönnrotia ihmisenä niin oivallisesti ja niin sydämellisellä ja miellyttävällä tavalla, että tässä etenkin voi hänen kirjoitustavastaan sanoa: stiili on ihminen. — Kirje kuuluu:
Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!
Teidän kunnioitetun kirjeenne toukokuun 5:ltä päivältä, rouva arkiatrinna, oli minulla kunnia ja ilo vastaanottaa palatessani Kajaaniin. Kun sitten samalla sain kirjeen rakkaalta Ateltani, ja Kalle sitä paitse oli kirjoittanut minulle Upsalasta, olin saada melkein liian paljon iloa yhtaikaa. Enin iloitsin kuitenkin kuullessani, että teidän terveytenne, rouva arkiatrinna, taas on vahvistunut. Todellakin täytyy meidän huolestua, kun kuulemme, että jonkun todellisen ystävän terveys on huono — kuinka helposti voivat he jättää meidät yksin tähän maailmaan! Toisin oli lapsuuden aikana — ja johan minäkin olen ottanut aika askeleen eteenpäin siitä — silloin oli minulla — niin ainakin luulin ja niin kai luulivat muutkin, suurempi joukko ystäviä ja helppo oli voittaa uusia. Mutta suuresta joukosta ottaa joka kuluva vuosi osansa, niin että piiri alati pienenee, ja uudet ystävät ovat niin harvinaisia, että niitä tuskin voi ottaa lukuun. Viimeksi tuntui minusta tohtori Hedbergin[7] kuolema kovin raskaalta. Eräästä häntä koskevasta asiasta rohkenen neuvotella teidän kanssanne, rouva arkiatrinna. Minulla on syytä luulla, että hän kuollessaan jätti jälkeensä jonkun verran, vaikka vähäisiä velkoja, joita hän oli saanut yliopistoajallaan. Eiköhän ainakin meidän nuorempien lääkärien, jotka olemme olleet hänen toverejansa joko koulussa tahi yliopistossa, tahi niinkuin minä molemmissa, pitäisi kokoomalla rahoja keskuudessamme pitää huolta niiden maksamisesta? Olisihan kuitenkin ikävää hänen vanhalle äidilleen, jos hänen äsken kuolleen poikansa jälkeen tulisi konkurssi ja hän saisi kuulla, että joku tämän tähden saisi kärsiä. Jos te, rouva arkiatrinna, olette samaa mieltä, niin luulen, että te hyväntahtoisesti nostatte siitä kysymyksen, jos niin sopii, juhannuksen aikaan Laukossa, tahi jo sitä ennen neuvottelette tohtori Sjömanin tahi Rabben kanssa, jotka molemmat niinkuin minäkin vainajassa kadottivat vilpittömän ystävän ja toverin, jota he olivat arvossa pitäneet jo koulussa ollessaan.
Mitä matkaani tulee, saan lisätä, että minä maaliskuun ensimäisinä päivinä lähdin Kuolasta, kuljin 30 peninkulman pituisella matkalla neljän venäläisen lappalaiskylän läpi, tulin sitten nimismiehentaloon Suomen Lapissa, jossa oleskelin viikon päivät. Mainittu nimismiehen talo ei kuitenkaan ollut parempi kuin muut lappalaiskodat, paljas maaperä oli lattiana ja tulisijan yläpuolella oli aukko, jota ei edes yöksi suljettu. Pöytiä ja tuoleja ei ollut nimeksikään, vaan istuttiin lattialla (paljaalla maaperällä) poron taljoilla, ja minä kirjoitin vanhan kirstun päällä, joka myös oli ruokapöytänä. Köyhyys oli sitä paitse muutenkin niin suuri, että me kaksi päivää, viimeiset, jotka siellä vietin, olimme ilman suolaa, joka kuitenkin oli tuotava vaan kolmen peninkulman päästä. — Mutta monesta paremmin varustetusta talosta olen vähemmällä kaipauksella eronnut, kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä kaikessa yksinäisyydessä, pakkasessa ja köyhyydessä oli todellakin kadehdittava ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin. Sieltä matkustin ensin 15 peninkulmaa Inarin kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa Sodankylään. Kun sitten vielä sieltä Kajaanin rajalle asti matkustin poroilla, niin laskin, että koko matka, jonka olin poroilla kulkenut, teki noin 130 peninkulmaa. Muutamien päivien perästä lähden taas rajan yli Venäjän puolisiin suomalaisiin kyliin ja luulen elokuun alussa voivani olla Sortavalassa josta sitten jatkan matkaani Suomessa aina Helsinkiin asti, jonne toivon ehtiväni ainakin jouluksi.
Tohtori Tickléniltä oli minulla kirje viime postissa ja saan sentähden kertoa terveisiä häneltä. Hän lupaa tulla tänne ja pitäisikin hänen jo olla täällä. Silloin saan kertoa hänelle Augusta Lundahlin puretusta kihlauksesta Ahrenbergin[8] kanssa, vaikka meillä "pohjoisessa asuvilla lääkäreillä" niinkuin te suvaitsette kirjoittaa, taitaa olla vähän lohdutusta siitä.
Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.
Elias Lönnrot.
Kajaanissa 26 p. toukok. 1837.
Aukko kirjeenvaihdossa näkyy syntyneen kahden seuraavan vuoden kuluessa. Vuoden 1838 lienee Lönnrot enemmän yhtämittaisesti kuin tavallisesti viettänyt Kajaanissa, valmistaen muun muassa rahvaankirjaa: Suomalaisen talonpojan kotilääkäri. Huhtikuussa 1839 sai Lönnrot viimein Laukosta yhtaikaa kolme kirjettä, jotka herättivät uuteen eloon hänen ikävänsä tuohon entiseen, rakkaaseen piiriin. Koko kesän pysyi hän kuitenkin vielä Kajaanissa, niinkuin seuraavasta kirjeestä näkyy, mutta syksyllä oli hän sen sijaan päättänyt käydä ystäviensä luona Etelä-Suomessa. Kysymyksessä oleva kirje kuvaa meille Kajaanin seuraelämää vuoden 1840:n paikkeilla ja Lönnrotin osanottoa siihen.
Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!
Erinomaisen mieleistä ja odottamatonta oli minulle saada teidän, rouva arkiatrinna, Kallen ja Adolfin kirjeet kotiin palatessani 40:n peninkulman pituiselta matkalta, jonka olin tehnyt tämän lääniin pohjoisimpiin ja pohjoisimmissa osissa. Lukiessani oli minusta, kuin olisin taas todellakin ollut Laukossa, mutta tämä mielikuvitus katosi kohta ja jätti jälkeensä sitä haikeamman halun kerran taas päästä sinne. Nyt olenkin lujasti päättänyt, että ainakin ensi syksynä käyn sekä Laukossa että Helsingissä, vaikkapa minun etenkin mitä Helsinkiin tulee, täytyy pelätä, että minua pidetään kummittelijana muinaisilta ajoilta tullessani suureen maailmaan, jossa en sitä paitse koskaan ennenkään ole ollut liioin koteutunut tahi muuten varma. Ja sen lisäksi on siitä asti, jolloin viimein olen ollut muualla kuin Kajaanin seurapiirissä aikoja kulunut, ja tällä ajalla olen yhä enemmän ehtinyt unhottaa sen osan maailmaa, joka on Kajaanin rajojen ulkopuolella. Oulussa, joka on paikkakuntamme lähin suuri maailma, kävin viimeksi v. 1836:n alkupuolella ja Kuopiossa, joka on toinen lähin kaupunki en ole käynyt sittenkuin kesällä v. 1834.
Mainitsin Kajaanin seurapiirin ja pitänee minun kai muutamilla sanoilla kuvailla sitä, ettette te, rouva arkiatrinna, luulisi minun maininneen jotakin, jota ei ollenkaan ole olemassa. Tosiaan on täälläkin seurapiiri ja sen olemassa olon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa, joita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin kauan, kunnes seuraava päivä valkenee, seikka, joka muutamille hyvästi korvannee pitkän matkan. Ylimääräisiä tanssia on välistä nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä kaukaisia vieraita onnea toivottamaan. Joulunaika on sitä paitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika, Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä, niin että maallakin voi odottaa vieraita parin, kolmen viikon perästä, kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja herroille joku lasi totia. Naiset saavat sitäpaitsi usein pienen lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan juuri mielellään jää, vaan eroaa seura kello 9 tahi 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee nämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on, että kaikkialla saattaa olla kuin kotonaan ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on kokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra.
Minun pitäisi kai myös mainita jotakin herrasperheistä, mutta teen sen vaan summassa, ilmoittaen niiden luvun. Kajaanissa on niitä kokonaista 6; Paltaniemen kylässä, peninkulman päässä kaupungista toiset 6; Sotkamon kirkonkylässä, 3,5 peninkulman päässä Kajaanista 5; sitä paitsi muiden pitäjien ja seurakuntien papit ja nimismiehet. Tästä luvusta olen heittänyt pois kaikkien vanhain poikain kodit, koskei niillä mitään arvoa ole.
Vielä täytyy minun mainita syyt siihen, etten tänä kesänä voi päästä Laukkoon. Ensiksi olen ottanut liian paljon työtä; täytyy sentähden olla kotona. Toiseksi ovat säätyläiset uhanneet yleisesti ruveta terveysvettä juomaan ensi kesänä, jonka tähden minun myös pitää olla kotona. Kolmanneksi on muuan norjalainen eli lappalainen kirkkoherra Stockfleth luvannut viettää jonkun osan kesää täällä oppiakseen meidän puolen suomea; niinkuin myös maisteri Ståhlbergin pitäisi lupauksensa mukaan saapua tänne Helsingistä; senkin tähden en voi liikkua täältä, ennenkuin ensi syksynä. Mutta kun sitten sinnepäin tulen, en palanne tänne niin pian, sillä olen aikonut hakea virkavapautta kokonaiseksi vuodeksi saadakseni olla Helsingissä ja muissa osissa maatamme.
Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja liitän tähän kirjeen Adolfille,[9] koska en voi arvella muuta, kun että hän lukee kotiopettajansa johdolla ja oleskelee Laukossa.
Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne
Elias Lönnrot.
Kajaanissa 26 p. huhtik. 1839.
Joulunaikana eli ehkä jo aikaisemmin syystalvella 1839 saapui Lönnrot vihdoin taas kerran Laukkoon ja tällä lepoajalla hän luultavasti sai valmiiksi "Kantelettaren", joka ilmestyi seuraavana vuonna, Lyhyt kirje, jonka hän palattuaan Helsinkiin luultavasti Adolfin ja Kaarlon kanssa kirjoitti rouva Törngrenille, todistaa, kuinka tämä harrasti suomalaista kirjallisuutta. Se seuraa tässä:
Jalosukuinen rouva arkiatrinna!
Että paluumatkamme Laukosta luonnistui hyvin ja onnellisesti, ja että me seuraavana päivänä noin kello 6:n aikaan tai vähää ennen tulimme tänne Helsinkiin, siitä ovat toiset jo varmaankin kirjoittaneet. Samaten myös täkäläisistä uutisista, ja jotka sitäpaitsi tavallisesti ovat jotensakin vanhoja, ennenkuin minä ne kuulen. Jotain voin kuitenkin kertoa, jota he mahdollisesti eivät ole muistaneet, nimittäin että tohtori Rabbe ja apteekkari Salingre on nimitetty assessoreiksi. Terveiset Ursinille, Ilmonille, Sjömanille, Rabbelle ja Pihlflyktille toimitin perille, paitsi viimemainitulle, jota useampia kertoja turhaan hain. Myöhemmin tapasin häntä kuitenkin akatemiiassa.
Suomalaisia kirjoja olen ostanut useampia, paitsi muita senkin, joka esittää kristityn päävelvollisuudet ja jota te, hyvä rouva, sanoitte erityisesti haluavanne. Otavaa en ole vielä saanut, mutta jos vielä saan sen ennen Laukon miesten lähtöä, lähetän senkin. Omat opera omnia lähettäisin kaikella kunnioituksella myös, mutta osaksi epäilen, ansaitsevatko ne sitä, osaksi ei minulla tällä kertaa ole nidottuja kappaleita, koska en tullut sitä ennen ajatelleeksi.
Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.
Elias Lönnrot.
Helsingissä 5 p. helmik. 1840.
Kevään ja kesän 1840 vietti Lönnrot Etelä-Suomessa, jolloin hän oli tilaisuudessa läsnäolemaan Suomen yliopiston silloin vietetyssä kaksisataa vuotisessa muistojuhlassa. Vaatimaton Lönnrot oli osaaottajien loistavassa rivissä yksi niitä, joita etenkin ulkomaalaiset oppineet enin huomasivat.
Mieluisempaa kuin juhlan komeus ja kunnioituksen osotukset oli kai Lönnrotille rauhallisen kesän vietto Laukossa, josta hänen kumminkin kohta täytyi riistää itsensä irti heti syksyn alkaessa ryhtyäkseen virkansa toimitukseen Kajaanissa sekä siihen kuuluviin pitkiin tarkastusmatkoihin.