Lönnrotin varsinaiset vaivaloiset matkat olivat nyt lopussa; hän olikin jo täyttänyt 40 vuotta ja saattoi huoletta jättää jälkisadon kaukaisista korvista nuorempien voimien korjattaviksi. Vielä teki hän kuitenkin matkan kielitutkimuksia varten Suomenlahden toiselle puolelle, Virossa, Liivinmaalla ja Inkerissä asuvien heimolaistemme luo. Tämä tapahtui talvella vuosina 1844 ja 1845. Palattuaan kotimaahan keväällä v. 1845 vieraili hän taas Laukossa ja neuvotteli äidillisen ystävänsä kanssa, pitäisikö hänen Kajaanista hakea Kuopioon, johon silloin olisi ollut tilaisuutta. Mikä se oli, joka molempien mielestä puolsi hänen jäämistään Kajaaniin, jonne hän, niinkuin jo mainittiin oli vienyt iäkkäät vanhempansa heidän köyhästä kodistaan, käy selville seuraavasta, joka on ote rouva Törngrenille osotetusta kirjeestä:
Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!
Te kehotatte minua jonkun kerran kertomaan teille jotain itsestäni, tätä minulle rakasta kehoitustanne saan nyt ensi kerran noudattaa, sen jälkeen kun viimeksi erosin aina yhtä kalliista ja kodikkaasta Laukosta. Niinkuin tavallisesti sujui matkani ilman erikoisia seikkailuja Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin. Kuopiossa viivyin viikon päivät ja lähdin sieltä kahden vaiheilla, muuttaisinko sinne takaisin, vai jäisinkö Kajaaniin. Viimein päätin kuitenkin jäädä viimemainittuun paikkaan, osaksi sen tähden, etten vanhempieni korkean iän vuoksi mielelläni voi erota heistä, ja heidän muuttaminen uuteen paikkaan olisi, niinkuin tekin, hyvä rouva, jo huomautitte, ollut sopimatonta; osaksi sentähden, että pelkäsin seuraelämän Kuopiossa vievän liian paljon aikaa, jota paitsi elämä siellä olisi tullut ainakin puolitoista kertaa niin kalliiksi kuin Kajaanissa, Tämän päätöksen jälkeen piti minun kuitenkin matkustaa takaisin Kuopioon. Minulla oli siellä kaikenlaisia asioita toimitettavana ja sitä paitsi piti minun sieltä hakea ylioppilas (D.E.D.) Europaeus, jonka piti tulla minua auttamaan ja joka oli luvannut tulla Kuopioon huhtikuun keskipalkoilla, niinkuin hän tulikin. Nyt olemme molemmat matkalla Kuopiosta Kajaaniin, jonne olisimme päässeet kaksi päivää sitten, ellei tohtori Frosteruksen nuorin poika olisi sairastunut täällä Iisalmella ja vanhemmat hartaasti pyytäneet minua jäämään kunnes hän paranisi.
— — — — —
Kirjoitettuani edellisen enemmän kuin viikko sitten Iisalmella, ilman että kirje tuli valmiiksi ja lähetetyksi, saan nyt täällä Kajaanissa lisätä, että Frosteruksen poika parani viikon perästä, jolloin lähdin sieltä toukokuun alussa ja tulin Kajaaniin. Kevät on täällä ollut tavattoman hidas, jonka tähden rekikeli vielä on välttävä sekä maanteillä että jäällä, ja maa melkein kaikkialla talvipuvussaan. Tavallisesti on maa meillä tähän aikaan ollut lumeton ja jos järvet eivät ole olleet jäättömiä, on kuitenkin joka päivä odotettu jäiden lähtöä. Toivottaen herrasväelle terveyttä ja kaikenlaista menestystä pysyn, hyvä rouva, suurimmalla kunnioituksella ja kiitollisuudella teidän nöyrimpänä palvelijananne.
Elias Lönnrot.
Kajaanissa 14 p. toukok. 1845.
Yksi ainoa kirje on enää julaistavana Törngrenin kokoelmasta. Se on vuodelta 1847, vähää ennen Agapetuksen päivää, joka aina veti hänen ajatuksensa ja hänen sydämensä nuoruuden kodin puoleen, jossa hän toivoi saavansa viettää talven samana vuonna, ja jonne hän sanoo tuovansa "aivan uudet sukset" niillä kuljeskellakseen paikasta paikkaan tutuilla seuduilla niinkuin ennen nuorena ylioppilaana 25 vuotta sitten.
Kirje kuuluu:
Jalosukuinen professorin rouva!
Niin usein kun olenkin suurella ikävällä muistellut Laukkoa ja niin mielelläni kun olisinkin ollut läsnä herra professorin lähestyvän syntymä- ja nimipäivän vietossa, täytyy minun nyt toistaiseksi kuitenkin jäädä Kajaaniin. Rohkenen sentähden pyytää teitä, hyvä rouva, mainittuna juhlapäivänä esiintuomaan sydämellinen onnentoivotukseni herra professorille; toivotan hänelle edelleenkin terveyttä ja menestystä ja toivon, että ainakin myöhemmin itse saan ne toimittaa perille. Nyt pidättää ennen kaikkea tohtori Lindhin matka paikkakunnalta minua täällä. Oltuaan täällä enemmän kuin kolme vuotta, alkoi hänen suuresti tehdä mieli käydä tervehtimässä Viipurin läänissä elävää 85 vuoden vanhaa isäänsä. Tätä matkaa olisi hän tuskin voinut tehdä, jos minäkin olisin tahtonut matkustaa pois, sillä sen kautta, että muutamia maamittariperheitä on asettunut paikkakunnalle — ja kun ihmiset muutenkin ovat alkaneet tottua lääkkeisiin ja ruvenneet niihin luottamaan — ei nyt enää ole niin helppoa, kuin parikymmentä vuotta sitten jättää paikkakunta aivan ilman lääkärinhoitoa. Aina siitä asti kun 3 1/2 kuukautta sitten tulin tänne takaisin, olen ollut Kajaanissa ja aionkin pysyä täällä muutamia kuukausia, saadakseni sitten taas syksyllä suureksi ilokseni käydä Laukossa. Aivan uudet sukset olen jo varustanut siksi aikaa ja luulen kyllä, että ne kestävät yhden talven.
Pyydän teitä lausumaan nöyrimmät terveiseni herra professorille ja koska Kalle ja Adolf ja moni muu tuttava nyt lienee Laukossa niin pyytäisin teitä, hyvä rouva, hyväntahtoisesti sanomaan heillekin terveisiä.
Pysyn, jalosukuinen rouva, suurimmalla kunnioituksella teidän nöyrimpänä ja kiitollisimpana palvelijananne.
Elias Lönnrot.
Kajaanissa 8 p:nä elokuuta 1847.
Muita kirjeitä Lönnrotilta rouva Törngrenille ei enää ole tallella. Hänen kirjevaihtonsa Laukon kanssa ei liene aivan lakannut yllämainittuun kirjeeseen, mutta kaikissa tapauksissa sanotaan sen käyneen hitaammaksi. Syy siihen oli — sitä olisi ollut vaikea aavistaa — niin, oli rakkaus. Nuoret immet Laukossa olivat aikoinaan luulleet, etteivät Amorin nuolet voineet pystyä kainoon ylioppilaaseen, mutta 47 vuotiseen Kajaanin tohtoriin ne pystyivät. Äkkiä kuultiin näet kaikkien ihmeeksi Laukossa, että Lönnrot oli kihloissa Maria Piponiuksen kanssa, joka oli totinen, yksinkertainen ja hyvä tyttö Oulusta, sikäläisen värjärimestarin tytär.
Kun rouva Törngren kuuli tämän uutisen, sanoi hän heti: "Jos ei se tyttö osaa kahvia keittää, niin tulee Lönnrot onnettomaksi!" Vakuutettuna että tämä ehto oli välttämätön hänen suosikkinsa onnelle, jota hän hänelle sydämestään soi, kirjoitti hän, pitemmälti arvelematta kuten ainakin, seuraavassa postissa Turkuun eräälle ystävälleen, laamanni Snellmanin rouvalle, jolla oli sukulaisia Oulussa, ja pyysi hänen ottaa selkoa asiasta. Kun sitten muutaman kuukauden perästä rauhoittava tieto saapui, että Lönnrotin tuleva puoliso oli yleisesti tunnustettu hyvänmakuisen kahvin keittäjäksi, ei rouva Törngreniä sen koommin tämä naimisliitto huolestuttanut. Hän tiesi nyt Lönnrotin aviollisen onnen olevan hyvissä käsissä.
Tässä lisättäköön vielä, että Lönnrot, joka ei persoonallisesti tuntenut morsiamensa läheisimpiä sukulaisia, saapui Ouluun muutamia päiviä ennen häitä, ja että hänen tuloansa vietettiin kahvikestillä sitä varten valmistetussa lehtimajassa morsiamen kotona. Pöydälle oli asetettu kantele, jonka kieliä sulhanen silloin tällöin kevyesti kosketteli, kunnes häntä pyydettiin laulamaan jotakin tämän kansallissoittokoneen säestyksellä, "Mielelläni", vastasi Lönnrot, katsoi ystävällisesti hymyillen morsiameensa ja rupesi heti laulamaan:
"Raita se kasvoi rannalla
Ja yli muita puita!
Minun kultani kaunis on
Ja rakkahampi muita!"