Koko pieni summa kädessä astui hän sitten miehensä luo ja ojenti sen kainona ja onnellisena hänelle, melkeinpä peläten, ettei miehensä sitä ottaisi vastaan.
Mies otti rahat näöltään aivan tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään vielä kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.
"Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen laatikosta puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana, muilla on kai tällä kertaa paljon rahaa."
Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.
Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan, katsoi ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen askeleensa loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli hiljaista.
Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa Jumalalle miehensä rakkauden puutetta.
Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.
Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse, joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta — muhkeasta flyygelistä — Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.
Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen onnensa päivinä. — Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen aika, se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja kaunista ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties nyt enään ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa ajattelemaan sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota hän vieläkin rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen voivan pelastaa hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä sydämestä, joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt, valui nyt kyynelvirta.
Se oli rakastavien joululahja hänelle.