Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun vielä sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä, joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen iltapimeän tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin kaupunkiin. Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi vallan hyvin.
Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa perillä metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt temmeltämästä. Syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin hän jo oli täydessä työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen, milloin toiseen sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja liittämään toisiinsa katkenneita päitä.
Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi. Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa. Hän ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat, joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille — siinä, mitä tuo yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.
Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä, sitte hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan vallitsemaan luontoa. Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli. Ei hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain, iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.
Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä. Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen katkenneet langat toisiinsa.
Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien muodostamine ääriviivoineen. Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja keskenään.
Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa, jotka hänelle tänään olivat niin paljo työtä aiheuttaneet, johtui hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä, sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä, sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin. Niille ei yksikään välimatka ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen, tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.
Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt, että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän rakasti, oman kodin — ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.
Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin rakastan!"
Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita hellästi rakastaa.