Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla, ennenkuin päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä todella ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä, missä talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä katonorrella pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen perheenisä kaiutti herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja hymähdin sekä nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt läksimme Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei sekään tuonut odotettuani mukanaan.
Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen, jokaisen työn, ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja itsessäni tunsin, että saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella vietin avarassa tuvassa päiväni.
Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä olisi sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle poikamiehelle ja näille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä todella ollut pälkähtänytkään. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata sydämensä tykytyksen hiljenevän, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen maalliseen kotoonsa kirkkomäellä. Silloin kai on vanhin poika huomaava ajan otolliseksi isäntämiehenä ottaa itselleen emäntä, silloin kaikki on oleva toisin. Mutta tulevatko nämä sisarusten sydämet milloinkaan enää sykkimään yhtä tyynesti, yhtä onnellisesti kuin nyt, jolloin heissä ei asu vähintäkään kaipausta, vähintäkään kaukomielisyyttä, vaan päivä aina, kallistuessaan iltaan, jättää jälkeensä muiston täytetyistä velvollisuuksista.
Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mikään häiritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan. Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon hän huutokaupalla oli joutunut. Täällä emäntä oli hänelle hyvä, "lapset" kaikki tyyni samanlaiset, ja "isäntä sitten — hänpä vasta mainio on", ja näin puhuessaan loi poika minuun lämpimän katseen vinoista silmistään, jotka elämän kovien kokemusten takia vielä arasti vilkuivat.
Illan tultua palasivat miehet ulkotöistään. Kattolamppu sytytettiin silloin, ja yksinkertaisiin talon tarpeiksi tehtäviin veistotöihin käytiin nyt käsiksi. Tyynesti ja väliin hilpeästikin pakistiin, johon pakinaan varsinkin Kalle otti osaa, hän, joka oli ollut ulkona maailmassa, ollut Lammilla reservissä. Isä ja äiti nauroivat sydämensä pohjasta kertoessaan, että muut pojat tavallisesti laihtuvat, aseharjoituksissa ollessaan, mutta Kalle, hän oli niin lihonut, että he töin tuskin tunsivat omaa poikaansa noiden kuuden viikon poissaolon jälkeen.
Iltajunalla tuli kirje toveriltani, joka lupasi saapua asemalle seuraavana aamuna. Hopeanhohtoiset silakat ja kotona tehty juusto ilmaantuivat uudelleen illallispöydälleni ja sänky levitettiin rauhallisine unelmineen minua vastaanottamaan.
Toivotin talonväelle hyvää yötä ja vetäysin huoneeseeni, jossa piirsin paperille seuraavat rivit. —
Nyt alkaa kello olla puoli kymmenen. Hiljaisuus on jo kauvan vallinnut talossa. Jo kauvan sitten on Turva tänä iltana viimeisen kerran varottavalla haukunnallaan vastannut niihin ääniin, joita sattumalta kuului pimeästä metsästä.
Sisällä avarassa ja puhtaassa tuvassa nukkuvat jo kaikki, isä ja äiti, sisaret ja veljet sekä Aatto, leposijoillaan. Heillä ei ole aavistustakaan siitä aarteesta, minkä talonhaltija heidän häiritsemättömässä rauhassaan tuvan kurkihirren alla heille on varannut. Valonsäde tunkeutunee kamarini oven raosta pimeään porstuaan, sillä nyt juuri antaa kukko toistamiseen rohkeiden ja totisten herätyshuutojensa kuulua, mutta vaikenee pian, koska kanat ovat tarpeeksi hienotunteiset ollakseen välittämättä ukko-vaarin unikohmelosta. Tyyneys ja öinen rauha vallitsevat taas kodissa. Ainoastaan pieni vikkelä hiiri liikkuu huoneeni seinäverhon takana huolellisissa näppärissä talouspuuhissaan, noudattaen tutussa talossa vanhaa tapaansa.
Hiljainen, tyyni, rauhaisa metsän kolkka, josta pikku Aatto huomenna varhain on, hilpeästi jutellen, opastava minut pois. Jokainen saastainen käsi olkoon häpäisemättä rauhaasi, sinä rauhaisa talo. Sinä et kuule, kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu, huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia!