Koivun rungossa
1860—1890
Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860. Helsingin laidassa olevassa Kaisaniemen puistossa istui muutamalla syrjäpenkillä kaksi vanhanpuoleista hyvin puettua rouvaa puhellen keskenään ja sen ohessa silmillään seuraten kolmea nuorta tyttölasta, jotka jutellen ja nauraen kävelivät läheisyydessä.
Heistä saattoi huomata, että he hiljakkoin olivat jättäneet kouluvuodet taaksensa ja että he todennäköisesti tulisivat jo ensi talvena ensikerran lähtemään ulos "avaraan maailmaan". Koko heidän olentonsa yli oli nuoruuden tervein kaste laskeutunut, eikä ole kummastelemista, jos nuo kaksi rouvaa äidillisen ylpeillä silmäyksillä seurasivat nuoria tyttäriänsä, missä näiden vartalot koivujen valkeiden runkojen välistä häämöittivät. Äkkiä pysähtyivät nuoret tytöt kahden kauniin koivun eteen, vaihtoivat muutamia sanoja, ja heidän naurunsa kaikui heikommin kuin äsken.
He olivat tehneet tärkeän päätöksen: koivujen valkeihin runkoihin leikkaisivat he nimikirjaimensa, kaksi sisarusta toiseen isompaan koivuun; kolmas nuori tyttö oli valinnut korkean ja hoikan puun säilyttämään nimensä siitä ajasta asti, jolloin hän oli seitsemäntoista vuoden vanha. — He aavistivat kaikki, että se päivä oli tuleva, ehkä piankin, jolloin viimeinen nimikirjain mahdollisesti olisi oleva toinen kuin nyt ja sykkivin sydämin he alottivat salaperäistä leikkiään terävällä kynäveitsellä. Aina silloin tällöin he heittivät sivulle salaisia silmäyksiä nähdäkseen, tarkastiko sattumalta heitä joku vieras silmä, heidän piirrellessä kirjaimia koivuihin.
Mutta ei ketään näkynyt, ei läheltä eikä kaukaa mitään liikettä huomattu, paitse iloista, ystävällistä huminaa puiden latvoista. Mitä tämä kuiskailikaan?
Auringon laskeuduttua jonkun verran alemmaksi, niin että sen paiste tunkeutui lehtien lomitse valaisemaan hietaista käytävää varjokkaassa, pitkässä lehtokujassa, olivat näiden kolmen tytön nimien alkukirjaimet sirosti leikatut valkeihin koivujen runkoihin. Hoikemmasta puusta saattoi erottaa: H. A.
Kotvasen kuluttua poistui pieni seura puistosta, jonka hämärässä nuoret tytöt jonkunlaisen lapsellisen pelon valtaamina tunsivat humisevien koivujen huostaan uskoneensa nimimerkkinsä. Mutta eihän sitä kukaan huomannut, ei kukaan!
* * * * *
Kyllä kuitenkin. Eräs nuori ylioppilas oli sen huomannut. Hän oli istunut kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka ainoastaan tiheä ruusupensasta ja aita erotti mainitusta pitkästä lehtokujasta. Hän oli istuutunut muutamalle penkille kirja seurakumppaninaan, mutta luvusta ei tahtonut mitään tulla, sen jälkeen kun hänen huomionsa oli nuoriin tyttöihin kiintynyt. Mitä piti hänen tehdä? Hän ei tahtonut tyttöjä häiritä — ja yksi heistä erittäinkin oli niin miellyttävä, seisoessaan siinä hoikan koivun juurella piirtelemässä nimeään sen runkoon. Toiset nimittivät häntä Hedvigiksi, sen hän kuuli. Kuka mahtoi hän ollakkaan? Mitä välittää kahdeksantoistavuotias nuorukaissydän arvosta ja syntyperästä, kun aamuruskon hohde ennustaa rakkauden auringon pian kohoovan.