Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa. Hänen rohkeaan katseeseensa ilmestyi vakava, melkein hellä ilme hänen katsellessa näitä kahta kirjainta, joitten hän hämärästi aavisti pian tulevan hänelle merkitsemään enemmän kuin mikään muu maan päällä. — Hän kääntyi ympäri poistuakseen, mutta pysähtyi äkkiä ja uursi seuraavassa silmänräpäyksessä nimikirjaimensa A. L. tytön kirjainten. viereen sekä piirsi molempien alapuolelle päivämäärän: 18 3/9 60. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi tahtonut heittää tätä H:ta ja tätä A:ta turvattomiksi illan sakeneviin varjoihin.
Olisiko hänestä mies tarjoomaan hänelle rauhaisaa ja onnellista kotisuojaa elämän myrskyiltä? Ah, nuorukaisellehan on koko avara maailma auki ja sen taivaanrannat niin vapaat kuin valtameren partaalla.
"Minä olen jälleen näkevä Hedvigin", ajatteli Arvid L. "ja hän on oleva minun".
Kun ilta lähestyi ruskottavine kirkkaine taivaineen, tuntui Arvidista, että tähdet eivät koskaan niin ihmeen puhtaasti ja pyhästi katselleet Jumalan autuasta maailmaa kuin sinä iltana.
* * * * *
Arvid sai ennen pitkää tietää, että Hedvig oli varakkaan tilanomistajan ainoa tytär, joka tilanomistaja vaimonsa kautta oli sukulaisuussuhteissa muutamiin meidän vanhempiin aatelisiin sukuihimme. Mutta Arvidhan oli ylioppilas ja kahdeksantoista vuoden vanha! Entäs sitten, jos hänen kotinsa olikin köyhä maalaispappila, ja hän itse kahdeksasta sisaruksesta vanhin. Muutamien vuosien opinnot vaan, ja hänelle oli koko lakitieteellinen ura avautuva tasaisena ja sileänä sekä kullankoristeisista virkapuvuista kiiltelevänä.
Ollen komea ja iloinen, hyvä laulaja ja innokas tanssija oli hän jo suuresti suosittu ja melkein joka paikassa häntä kaipasi se Helsinki, joka huvittelee. Hän sai sentähden piankin tilaisuuden tutustua Hedvigiin ja hänen äitiinsä, jotka joka syksy ja kevät, pitemmän tahi lyhyemmän ajan oleskelivat pääkaupungissa.
Nuoret tulivat tutuiksi Kaisaniemen "Meripaviljongissa" eräässä hauskassa illanvietossa, jonka ylioppilaslaulun ystävät olivat panneet toimeen. Lehdet olivat jo kellastuneet, mutta syysaurinko heitti niihin kaunista valoansa.
Kun seura puolisten aikana teki lähtöä, kuljettiin eri joukoissa läpi puiston kaupunkiin. Arvid oli, nuoren onnensa hurmaamana, liittynyt siihen piiriin, jonka keskustana Hedvig ja tämän molemmat ystävättäret olivat, ja tie vei sivu niiden kahden koivun, joiden runkoihin nuoret olivat nimensä leikanneet.
Niin, tuskin kuukauttakaan oli siitä kulunut, mutta tämä lyhyt, seuraelämässä vietetty aika oli antanut niin paljon tottumusta nuorille tytöille, että he, iloisesti leikkiä laskien, kertoivat muille seuran tuttaville, miten olivat tehneet kokeita "puunpiirtämisessä", ja niitä tahtoivat luonnollisesti kaikki päästä tarkastamaan, josta seurasi, että molemmat koivut tuossa tuokiossa olivat riemastuneen nuorisojoukon piirittäminä. Ainoastaan Arvid lähestyi hitaasti ja milt'ei välinpitämättömästi, sillä aikaa kun hänen sydämensä katumuksesta ja ylpeydestä löi levottomasti, tietäessään, että hänen nimensä oli nähtävänä Hedvigin nimen rinnalla.