Mutta lempeänä ja tyynenä jatkoi Hedvig elämänsä kulkua, tuntematta ensinkään mielen katkeruutta häntä kohtaan, joka hänen kohtaloonsa oli sekaantunut. Rakkaus on voimakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja Hedvig siunasi sitä hetkeä, jolloin tämä voima ylhäältä oli laskeutunut hänen rintaansa asumaan ja suonut hänelle kykyä kaikkeen hyvään.
Arvidista hän oli vaan kuullut, että hän murtuneena oli palannut Italiasta, ja hymyilyllä, jota eivät enkelitkään voi unohtaa, luki hän sen kirjeen, jolla Arvid päästi hänet valastansa vapaaksi, valasta, jota Hedvig ei kaiken maailman aarteidenkaan hinnalla tahtonut unohtaa. Arvidin sanoista hän huomasi, että hän yhä edelleen oli hänelle rakas, ja sen uskon nojalla hän tahtoi vaeltaa läpi elämän, rukoillen hänen puolestaan niin kuin äiti rukoilee kaukaisessa maassa sairastavan lapsensa puolesta, jota hän ei voi toivoa enää saavansa nähdä.
Niinä kolmenakymmenenä vuotena, joita tämä kertomus koskee, tapahtui Hedviginkin elämässä paljon huomattavaa. 27 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi, ja muutamia vuosia myöhemmin vei kuolema häneltä äidinkin. Hän oli nyt melkoisen omaisuuden riippumaton haltija ja oli sentähden tilaisuudessa haihduttamaan elämänsä tyhjyyttä hyödyllisellä ja mielensä mukaisella toiminnalla. Kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut ojentaa nuoruutensa ystävälle sisarellisen pelastavaa kättä, mutta hänen uutterat tiedustelunsa eivät vieneet ystävän kohtaloiden jälille. Hän näki, että Arvid tahtoi olla häneltä salassa. Ehkä hän jo lepäsi tyynessä tuntemattomassa haudassa. Mitä sitten, hän eli hänen rukouksissaan, siinä sydämessä, johon hän oli virittänyt rakkauden puhtaan liekin palamaan, eikä hän olisi edes uskaltanut Herramme eteen astua, ell'ei hänellä sylissään ollut puhtaana hänen henkensä.
Hedvig oleskeli vuodet umpeensa maatilallaan, jonka lukuisat alustalaiset runsaimmassa määrässä niittivät hedelmiä hänen hyväntekeväisyyslaitoksistaan, mutta jonkun kerran kesäaikaan pistäysi hän pikimmältään Helsingissä.
Silloin vei tie hänet vanhastaan tutun koivun juurelle, joka nyt oli kasvanut tanakaksi ja jykeväksi ja jonka karkeasta kuoresta ainoastaan hänen tottunut silmänsä saattoi erottaa nuo epäselvät kirjaimet, jotka kerran piirrettiin puun valkeaan, sileään runkoon. Vuodet olivat painaneet leimansa niin hyvin siihen kuin häneen itseensäkin, mutta molemmat säilyttivät uskollisesti yhteistä muistoansa nuoruuden iloisilta kevätpäiviltä, eivätkä lukeneet niitä talvia, jotka sen jälkeen olivat luntansa sataneet.
* * * * *
Harhaillessaan maaseudulla asusti Arvid kesällä 1890 muutaman peninkulman päässä Helsingistä eikä hänellä ollut enää mitään syytä vastustaa haluansa vielä kerran nähdä sitä kaupunkia, missä hän ennen oli elänyt onnellisimmat päivänsä.
Helsingissä ansaitsi hän elatustansa tilapäisellä kirjoitustyöllä, kirjoitti puhtaaksi joitakuita arkkeja, kun sen hyväksi näki, laati jonkun valtakirjan taikka sepitti jonkun kirjeen Lapinlahden kulmilla sijaitsevien työväen asuntojen asukkaille, jossa paikassa hän itsekin asui vuokralla. Hänen siisti käytöksensä sai hänen suosijansa antamaan anteeksi hänen huolettoman herrasmiespukunsa kuten myöskin yhden ja toisen humalan, joka hänen oli onnistunut saada.
Tuli sitten tuo kauhistuttava hirmumyrsky, joka mainittuna kesänä 28 päivänä elokuuta jälkeen puolen päivän suuremmoisen voimakkaana kulki meidän seutujemme yli, hirmuisella tavalla hävittäen maamme eteläosissa puistoja ja metsiä. Koko seuraavalla viikolla ei puhuttu muusta kuin hirmumyrskyn tuhoista, ja sen mukaan kuin sanomalehdet kuvailivat sen hävitystöitä kaupungin eri paikoilla, riensi kansa itse omin silmin katsomaan niitä.
Kun Arvidkin vihdoin kuuli tarkemmin kerrottavan, miten myrsky oli raastanut vanhaa Kaisanientä, oli hänestä kuin sisällinen voima olisi vetänyt hänet sinne. Hoikka koivu, kirjaimia rungossa, kuvastui elävänä hänen muistossaan, ja hän koetti hymyillen poistaa tätä lapsellista muistoa mielestään. Eräänä kauniina päivänä iltapuolella valtasi hänet taas salaperäinen levottomuus, hän pisti viinapullon taskuunsa ja arveli, että hän saattoi sen tyhjentää yhtä hyvin Kaisaniemessä kuin kotinurkassaan.