Astuessaan tuohon hänellekin muistorikkaaseen, rauhaisaan puistoon ja nähdessään korkealle kasvaneita puita maahan kaatuneina taistelukentällä surmansa saaneiden soturien kaltaisina vetääntyi hän takaisin, säikähtäen surullista näköä. Hänestä näytti kuin olisi hän katsonut takaisin entisyyteensä kaikkine murtuneine toiveineen, mitättömiksi käyneine aikomuksineen, lakastuneine, hävitettyine, rikki revittyine ajatuksineen ja tunteineen.
Niin, hirmumyrsky oli tuhonnut hänen sielunsa, sen huomasi hän nyt niin hyvin. Tämä hävitetty puisto on vielä uudesta syntyneenä luonnon lempeästä helmasta nouseva, mutta sielunsa muistot hän on vievä mukanaan hautaansa.
Kuta kauemmin hän puistossa käveli, sitä julmemmalta hänestä hävitys näytti. Hän tunsi itsensä enemmän kuin konsanaan vanhaksi ja murtuneeksi katsellessaan hirmumyrskyn tuhoamaa nuoruusaikansa puistoa.
Hitain askelin mennessään tunnettujen koivujen luokse näki hän nämä jo pitkän matkan päästä kaatuneina, isomman puun juurineen, toisen — Hedvigin koivun — suoraan poikki parin sylen korkeudelta maasta.
Kaksi työmiestä sahasi parast'aikaa jälkimäistä koivua tyvestä poikki.
Arvid istahti kumoon puhalletun puun rungolle ja seurasi ääneti työn menoa.
Miehillä näytti olevan kiire, ja pian oli koivu poikki sahattu, jonka jälkeen he mittasivat noin kahden kyynärän pituisen kappaleen poistettavaksi rungosta.
Arvid oli huomaavinaan, että se kappale, jota työmiehet alkoivat sahata erilleen, juuri oli se paikka, johon Hedvig ja hän muinoin olivat nimensä piirtäneet.
Hän meni lähemmäksi ja katseli runkoa. Kas, siinä hän saattoi vielä heikosti erottaa merkit
H. A. A. L.
18 3/9 60