Illan kuluessa tervehtivät Sundista saapuneet vieraat morsianta tämän lapsuuden ystävättäreltä Elsalta. Hänen rintatautinsa oli osoittautunut pitkälle kehittyneeksi keuhkotaudiksi, ja viime sunnuntaina oli hänet laskettu maan poveen. Koska isäntäväki hänestä piti, oli hänelle annettu kauniit ja valkoiset käärinliinat ja myrttiseppele päähän, niinkuin sopi Kristuksen morsiamelle. Oli myös pantu pieni myrttikruunu hänen arkulleen, jota kaikki tuon pienen talon asukkaat olivat saattaneet hautaan.

Siten toteutui toinenkin ennustus, vaikkapa aivan odottamattomalla tavalla. Elsan nuoreen muistoon yhdisti nuoriso tästä illasta alkaen yleisesti ennustuksen Henriikan vastaisesta kohtalosta. Ennustajan sanoja vastaan ei auttanut ponnistella, se oivallettiin, ja kun Henriikan poissaollessa puhuttiin hänestä, sanottiin häntä ainoastaan "vanhaksi piiaksi", ensin leikillä ja sitte tottumuksesta, ja täydellisesti luottaen ennustuksen totuuteen. Joskus sattui Henriikka itse kuulemaan nuo pilkalliset sanat, ja ken voisi kummeksia, että ne kävivät ikäänkuin hieman kipeästi tuon ainoastaan kahdeksantoistavuotiaan tytön sydämeen. Lämpimällä ja lempeällä katseella silmäili hän kuin ennenkin lapsuuden ystäviä, jotka kyllä pitivät hänestä, mutta hän rupesi vähitellen karttamaan nuorten seuraa — hänestähän tulisi vanha piika. Mitä tekemistä hänellä oli nuorten joukossa?

II

Siirrymme muutamia, vuosia ajassa eteenpäin. On huhtikuu 1886. Kevät oli tullut tavattoman aikaseen Uplantiin, jossa kuljeskelin paikasta toiseen oppiakseni tuntemaan erittäinkin maakunnan kirkkojen taidehistoriallisia muistomerkkejä.

Viimein halusin saada järjestää muistiinpanoni, ennenkuin jatkoin matkaa, ja silloin aloin arvella, että viivähdän jossakin kohdin tässä rauhallisessa seudussa, missä viihdyin erinomaisen hyvin. Totta puhuakseni oli kai haluni oikeastaan saada täysin nauttia ihanasta keväästä, joka kiirehti verhoamaan metsät ja maat vihreään vaippaansa ja huokui niin tuoreelta ja iloiselta, kuin ikuinen nuoruus olisi ollut sen helmassa.

Minulla oli onni matkassa. Osuin Odensalan pappilaan, joka mielestäni oli ihanteellinen pappila, ehkäpä juuri siksi, että se sillä kertaa ei oikeastaan ollutkaan mikään — pappila. Paraikaa kuluviksi armovuosiksi oli se nimittäin vuokrattu kansakoulunopettajalle, joka perin ystävällisine ja hauskoine perheineen asui alakerrassa, kun taas armovuodensaarnaajan ja minun hallussani oli koko yläkerta.

Pastori oli sivistynyt, miellyttävä ja iloinen nuori mies, pohjaltaan vakava, ja mikä parasta, hänet huomasi aina samaksi, niinhyvin arkielämässä kuin saarnatuolissa ja rippikoulussa, jota tähän aikaan pidettiin ja joka pidätti hänet kirkossa kaikkina arkipäivinä aamupuolen päivää.

Kirkko ja pappila, kevätvehreiden korkeain puiden ympäröiminä, olivat ainoastaan viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan, ja kun pastori lopetti rippikoulun, saavuin minä kirkkoon, jonka hurskaita vanhoja maalauksia minä mieltymyksellä katselin. Jolloinkulloin, kun oletin rippikoulun oppilaitten jo poistuneen, satuinkin tulemaan kesken opetusta ja kuulustelua, ja sain silloin mitä kauniimman käsityksen nuoresta opettajasta, joka oli hyvä ja ystävällinen kaikkia nuoria kohtaan niinkuin vanhempi, kokeneempi veli.

No, sehän ei kuulu tähän, mutta selittää kenties sen seikan, että minä parissa viikossa niin helposti perehdyin kaikkiin paikkakunnan ruotsalaisiin oloihin, jotka minussa herättivät mielenkiintoa. Nuori pappi ikäänkuin aavisti ne kysymykset, joihin muukalainen kulloinkin halusi saada vastauksia, ja johti itsestään puheen niihin. Varsinkin oli keskustelu valaisevaa ja hupaista erinomaisen hauskasti aterioidessamme isäntäväen parissa, ja pian tunsin olevani perheen jäsen. Olin mukana heidän käydessään vierailulla naapuritaloissa, ja samoilin heidän kanssaan maita ja mantereita, missä sinivuokot jo kaunistivat mäenrinteitä sekä kevään esikot ja corydalis loistivat siellä täällä lehdoissa ja kedoilla, leivojen iloisesti viserrellessä sinitaivaalla ja pienen Svartsjön lammen päilyellessä kirkkaana ja sinisenä lehti- ja havumetsän muodostamissa puitteissaan.

Eräänä päivänä — se oli perjantai ja huhtikuun 9 päivä — kertoi ruotsalainen ystäväni, että hän seuraavana päivänä tulisi vihkimään nuoren palvelustytön, joka oli Suomesta kotoisin, ja reippaan ruotsalaisen pojan, joka oli ollut renkinä, mutta jolla nyt oli torppa Svartsjön puolella. Minä, joka jo olin tottunut olemaan mukana talonpoikaisissa ristiäisissä pappilassa ja vihkiäisissä kirkossa, sekä maahanpaniaisissa kirkon muurien ulkopuolella, en kiinnittänyt suurta huomiota uutiseen.