Rippikoulu päättyi samana päivänä, ja nuoret laskettaisiin sunnuntaina ripille, jonka tähden minä lauvantaina saatoin millä ajalla hyvänsä käydä kirkossa, missä niin mielelläni oleskelin.
Oli iloista hälinätä sinä lauvantaina kirkossa: nuoret työskentelivät innokkaasti koristaakseen temppelin vehreillä seppeleillä, katajanhavuköynnöksillä ja paperikukkasilla sekä niin monilla suuremmilla ruukkukasveilla, kuin naapuritaloilla oli lainata. Ja tuo kaunis maalaiskirkko näytti jo oikein juhlapukuiselta.
Yhtäkkiä huomasin nuorten iloisen hälinän taukoavan, käännyin kuoriin päin katsomaan keksiäkseni syytä äänettömyyteen. Niin, he olivat kaikki kokoontuneet kuoriin. Siellä seisoi ystäväni pappi ja siellä polvistui morsiuspari, jonka saattona oli ainoastaan kaksi nuorta miestä, silminnähtävästi ylkämiehen veljiä.
Morsian, niin, hänhän oli varmaan Suomesta kotoisin, arvelin minä ja siirryin vähitellen kuoriin päin, missä vihkimätoimitus samassa päättyi.
Morsian oli puettu yksinkertaiseen mustaan hameeseen ja hänellä oli ainoastaan muutamia kukkia hiuksissa.
Pienen saattueen kulkiessa sivuitseni sattui morsian juuri nostamaan silmänsä ja minä näin tyynen ja onnellisen hohteen sielukkaassa, tummansinisessä silmäparissa, jonka varmasti tiesin joskus ennen nähneeni. Seurasin poistuvia, ja kun he hetkiseksi pysähtyivät kirkkomaalle, astuin heidän luokseen.
Niin, nuori morsian oli "rikas Henriikka" Ahvenanmaalta, hän oli tuo "vanha piika", nyt ainoassaan 20-vuotias ja onnestaan käynyt kauniimmaksi. Hänkin tunsi heti minut ja kertoi muutamin sanoin kahden viime vuoden vaiheet.
Kodin niukka toimeentulo oli pakottanut hänet hakemaan palvelusta, ja kun hän melkein koko Ahvenanmaalla jo oli tunnettu "vanhan piian" nimellä, piti hän parempana muuttaa Ruotsiin. Hän tuli ensin Norrteljeen, ja oli hänellä siellä se onni, että kunnollinen talonpoikaisemäntä Odensalasta pestasi hänet. Samassa talossa palveli Kalle Petteri renkinä. Nuoret alkoivat pitää toisistaan, isäntä auttoi tuota kunnon poikaa saamaan torpan Svartsjön tuolta puolen, ja nyt olivat he vihityt ja aikoivat metsän halki kulkea pieneen hauskaan tupaansa, jonka hän mielellään olisi tahtonut näyttää minulle, mutta koska minä nyt olin aikeessa jättää rakkaan Odensalan, niin eihän se käynyt päinsä.
"Mutta", sanoi Henriikka iloisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, "jos herra kotimatkallaan Suomeen joutuu kulkemaan Ahvenanmaan kautta niin tervehtikää siellä kaikkia ystäviä ja tuttavia minulta ja sanokaa, että voitte todistaa, että ennustus sanalta sanaan kävi toteen: Henriikka ei koskaan kantanut morsiuskruunua päässään eikä yhtään jälkeä näy maantiellä hänen morsiussaatostaan — sillä Kalle Petteri ja minä ja hänen veljensä astumme metsän halki kotiimme."
Hänen katseensa oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kun hän iloisesti nyökäytti jäähyväisiksi — ja minä näin nuoren pariskunnan seurueineen reippaasti poikkeavan metsään, missä sinivuokkoja ja kevään esikkoja loisti kevätauringon paisteessa.