Tuntijan ryhdillä kääntelivät ja katselivat paimenpojat havannasikariansa, purasivat pään suuhunsa sekä vetivät haikuja kaikin voiminsa, lehmäin ammuessa ja pureskellessa harvakseen kasvavia ruohonkorsia.
Mutta pojat seisoivat hajasäärin vastakkain käden typykät lanteilla ja irvistelivät toisilleen savupilvien läpi. Nyt olivat hekin kerran herroja, vaikkakin avojalkaisia ja hurstivaatteissa, mutta onnellisempi ja ylpeämpi oli tuskin kukaan satujen kuninkaan pojista.
"Syntistä elämää"
Eräässä maamme rannikolla sijaitsevassa läänin pääkaupungissa asui onnellinen keski-ikäinen pariskunta, joka aina oli yksimielinen elämän suurissa kysymyksissä sekä yhteisesti harrasti jokapäiväisiäkin asioita. Ja kun mies, ollen taitava voimistelunopettaja, oli vakuutettu voimistelun tärkeydestä ja arvosta terveyden ylläpitäjänä, rupesi hänen rakas vaimonsakin yhtä lämpimästi ihailemaan tätä oivallista sielun ja ruumiin terveenä pitämisen taitoa. Tämän tähden harjoitettiinkin tuossa yksimielisessä ja onnellisessa kodissa vapaita liikkeitä määrätyillä kellonlyömillä.
Mutta tähän sopusointuiseen kotiin tunkeutui äkkiä rauhanrikkoja, komea soittoaliupseeri, joka oli voittanut perheen uskollisen, monivuotisen palvelustytön, kelpo Hannan rakkauden. Hanna puolestaan tietenkin oli upseerinsa sydämen täydellinen valtiatar. Hän oli tosin rakastettuansa hiukan vanhempi, mutta hänellä oli kelvollisimman perheenemännän taipumuksia. Hän oli vielä sangen pulskannäköinen, ja hänellä oli postisäästöpankkikirja, johon kirjavia "arvomerkkejä" oli kertynyt yhä useampia vuosi vuodelta. Koreita olivat nuo merkit, niin arvelivat sekä soittoniekka että Hanna istuessaan usein selailemassa tuota arvokasta kuvakirjaa. Heilläkin oli sama maku ja katsomus, mikä talossa muutenkin oli vallitsevana.
Tietenkin oli herrasväki, voimistelunopettaja rouvineen, koko naimapuuhaa vastaan, mutta kun Hanna itsepintaisesti vetosi oikeuteensa perustaa soitannollinen koti, täytyi herran ja rouvan perääntyä, mutta kuitenkin sopivat he kaikessa ystävyydessä niin, ettei Hanna menisi vihille, ennenkuin hän kotipaikoiltaan oli onnelliselle perheelle hankkinut yhtä kelvollisen ja uutteran palvelustytön kuin hän itse oli.
Ja tämä asia luisti sukkelasti, oikein presto prestissimo, kuten soittoniekka lausui, ja Hanna hymyili ja ajatteli pappia.
Kun uusi tyttö, Kristiina oli hänen nimensä, oli taloon saapunut, kuulutettiin kihlatut. Mutta odottaessaan seppelettä ja kruunua, jakeli Hanna runsaasti opetusta vastatulleelle maalaistytölle, joka ei koskaan ennen ollut oleskellut herrastalossa, mutta kuitenkin osottausi vikkeläksi ja näppäräksi, jos kohta kaupunkilaistuumat eivät vielä oikein tahtoneet mahtua hänen käsityspiiriinsä.
Viikon kestäneen yksityisopetuksen jälkeen päätti Hanna, että Kristiina saisi alkaa harjoitella sisäkön tointa. Hänen ensi tehtäväkseen määrättiin aamukahvin vieminen herrasväelle.
Kunnollisesti kammattuna ja siististi puettuna nosti Kristiina, kuten Hanna oli neuvonut, varovaisesti kahvitarjottimen käsivarrelleen, avasi hiljaa saliin vievän oven ja astui sisään, mutta jäi hämmästyksestä ihan kuin kivettyneenä seisomaan, niin kummallinen oli näkö, joka häntä siellä kohtasi.