Oli ihan kuin taivas olisi auennut Roopetille. Oliko se oikein totta, että hän sai olla mukana häissä. Mutta niinhän isä oli sanonut. Pyörällä päästään hyökkäsi hän ulos semmoisissa tamineissa kuin oli, mutta oven hän muisti sulkea.
Hän juoksi pimeänä, lokaisena syysiltana niin nopeasti kuin pienet jalkansa kantoivat tuon pitkän, matkan kaupunkiin, pysähtymättä silmänräpäystäkään henkeä vetääkseen.
Ja hän tuli kaupunkiin, näki juhlatalon loistavan ja portaat valaistuina. Samaa kyytiä hän juoksi portaita ylös ja aikoi hyökätä saliin, kun ovenvartija sulki häneltä tien, työntäen hänet käsivarresta takaisin.
Samassa sattui hänen rakas äitinsä kulkemaan ohitse, veti poikansa syrjään ja kuiskasi hänelle jotain korvaan sekä vei hänet keittiöpuolelle.
Roopetti parka iloissaan ei ollut laisinkaan muistanut pukuaan ja pyhävaatteet olivat jääneet kotia. Tässä hän nyt seisoi avojaloin huonoimmissa arkitamineissaan, jalat liassa ja vaatteet märkinä sateesta. Eihän häntä voitu viedä hääsaliin!
Mutta Roopetti sai kumminkin olla mukana sisarensa häissä. Hän sai istua suuressa keittiössä, jonne äiti ja pikku sisko sekä morsian kaikessa komeudessaan tuon tuostakin tulivat onnellisen Roopetin luo, tuoden hänelle makeisia ja leivoksia ja hilloa ja ensimäisen samppanjalasin hänen elämässään.
Roopetti oli kuin taivaassa. Hänen kirkkaat silmänsä paloivat ilosta, antaessaan loppumattomalla ruokahalulla leivoksen toisensa jälkeen kadota suuhunsa ja mahtavasti verottaessaan makiais- ja hedelmälautasia. Ja kun vanhanpuoleinen, hyvänluontoisen näköinen vahtimestari kulki ohitse kantaen sikarilaatikkoa, kasvoi hänen miehuutensa tunne niin, että hän juoksi vahtimestarin jälkeen ja kohoten varpailleen otti kourallisen hienoja polttoaineksia, pistäen ne riemuiten karkean takkinsa taskuun.
Kuten kaikki muukin ilo maailmassa loppuivat sisarenkin häät kerran, ja pikku Roopetti marssi avojaloin kotia, muistellen kuin unissa kaikkea hyvyyttä, mitä hän tuosta ihmeellisestä keittiöstä oli nähnyt kannettavan hääsaliin.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun syyskuun aurinko nousi kultaisen kirkkaana ja koko luonto oli ikään kuin nuortunut eilispäivän sateen jälkeen, ajoi Roopetti uskollisen toverinsa Juosepin kanssa samoissa vaatteissa, joissa hän eilen oli esiintynyt hääjuhlassa, lehmänsä metsään.
Ja kun Roopetti oli ennättänyt kertoa ystävälleen kaikki mitä hän muisti ihanasta hääillasta ja kun he olivat päässeet syvälle metsään, veti hän taskustaan eilisen saaliinsa, hienot sikaarit.