Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan yhden kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset varokeinot tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen huolellisesti siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä hän mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli häntä hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.
Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä vuoroin kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi ihmistä puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda käskevällä mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa lapseni! Minä olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."
Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran poistuessa pihalta.
Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului virkkavan: "Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka jälkeen nuori tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo, istahti sängyn laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen punastuneet poskensa niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle vielä, rakas tätiseni, pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit oikein paljon."
"Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.
"Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle vuoteen ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas sulhoni!"
"Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä molempia! Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"
"Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika maailmassa", ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että koko maailma kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli, ja mitenkä he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat toisiinsa tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän aikoi, ja ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei sisaruksetkaan. Mutta tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi pappilaan junalla, ja silloin kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa tätihän ei saisi olla viimeinen, ja siksi oli Tyyra niin asettanut, että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt muista jälelle.
Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren miehen kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui enemmän itsekseen kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno on hänen nimensä. Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini ja tuoda minulle sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"
"Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita oli ladottu.