Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.
"Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun
Maunoseni."
"Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen muotokuvaa, nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki vallattomasti niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.
"Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi Roosa. "Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta oli teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin sortui — sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja kuihtui. — Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi sormusta. Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen ensimäinen joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle erotessamme. Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui, ett'eivät sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka tunnet näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan kanssani enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota sinistä sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen tytölle, joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän, vanhana ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan tilinpäätöksensä. Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi, katso tuota kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko rauhan antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta! Sano terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.
Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"
Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle ja sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen sydän täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki porstuanoven ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän asteli kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka taivas jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi uskollisuuden sormuksessa hänen sormessaan.
* * * * *
Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta, paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä levollisesti kuin hänen lähtiessään.
Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi silmänsä.
"Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka istui sängyn laidalle.