"Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata — mutta — mutta mitä kummia — tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten olikin pikku Tyyran salaisuus."
"Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. — Ah, rakas Hedda! Meillä on ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."
"Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi sisar. "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle jälleen terveyden kalliin lahjan."
"Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä. Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."
Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen yksinäisen majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka tuudittaa väsyneen ikuiseen lepoon.
Mies ja vaimo
Jouluilta oli kohta käsissä, aikainen hämärä oli jo tullut. Suomen pääkaupungin suurimmilla kaduilla oli pitkin päivää vallinnut vilkas liike, eikä vieläkään sanottavaa aukkoa näkynyt jouluostoksillaan vyöryvässä ihmisvirrassa.
Siinä, jotenkin syrjäisessä kaupungin osassa, johon vähäinen kertomuksemme vie lukijan, ei liike tosin ollut niin vilkasta, mutta kumminkin näki kaduilla liikkuvista, että heillä oli vielä paljon toimitettavaa, ennenkuin voivat sanoa olevansa valmiit vastaanottamaan iloista jouluaattoa.
Ylhäällä vaatimattoman kivitalon kolmannessa kerroksessa oli lamppu muutamassa kadun puoleisessa huoneessa jo sytytetty. Akkunaverho oli vielä ylhäällä ja me näemme kalpean ja riutuneen, mutta vielä nuoren naisen kumartuneen viehättävän ja hienon, valkoisesta silkistä tehdyn peleriinin ylitse, jota hän reunusti joutsenen untuvilla.
Huoneessa oli kaikki hiljaa. Seinäkellon yksitoikkoinen tikuttaminen ja silkkikankaan kuhina teki äänettömyyden vieläkin syvemmäksi ja painostavammaksi. Mutta nuori ompelijatar ei sitä näkynyt huomaavan, kiireessään ei hän tarkannut sitä sekavaa melua ja astumista, jota kuului viereisestä huoneesta, pienestä salista vaatimattomassa huoneistossa, jossa nuori vastanainut koulunopettaja vaimoineen asui. Jos hän tarkkaavammin olisi kuunnellut melua, olisi hän älynnyt, että siellä parhaallaan siirretään huonekaluja ja että sinne kannettiin jotakin raskasta esinettä.