Mutta, kuten sanoimme, ompelevan naisen koko huomio oli kiintynyt työhön, jonka hän keskeytti vaan muutamaksi sekunniksi heittääkseen rauhattoman katseen seinäkelloon, jonka viisarit herkeämättä siirtyivät eteenpäin.
Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.
Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta, joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen kaikessa alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän kenties oli tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi haluksi saada kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle kylmyyttään ja halveksumistaan.
Vaimo puolestaan koetti alussa, vaikka pelko sydämessä, salata itseltään, että hän oli kadottanut puolisonsa rakkauden, joka kumminkin oli hänelle vielä kaikki kaikessa. Joskaan miehensä ei enään ollut häntä kohtaan sama kuin ennen, tulisi hän hellyydellään lopulta sulattamaan jääkuoren miehensä sydämmeltä, jonka hän kokemattomassa nuoruudessaan oli luullut niin lämpöiseksi ja jaloksi, tavatessaan onnensa lyhyenä hetkenä sieltä jonkun kimaltelevan jyväsen, jonka hän varmasti uskoi puhtaaksi kullaksi. Mitä huoli mies semmoisen jalokiven omistamisesta! Eihän se antanut tyydytystä hänen nautinnonhimolleen. Ja mistä koittaisi hänelle enään se iloinen, mukava elämä, jota hän niin varmaan oli odottanut. Eihän hän edes tahtonut kuollakkaan, tuo nainen, joka esti häntä toisella taholla, vielä nuorena ollessaan, kalastamasta rakkauden pyydyksellä rikasta vaimoa.
Hänen niukka palkkansa tuskin riitti vaatimattomaan elämään, mutta kävi aivan riittämättömäksi, kun hän nyt, näyttääkseen miten välinpitämätön hän oli vaimoaan kohtaan, joka ilta haki iloisten ystävien seuraa kodin ulkopuolella. Vähäinen luotto oli pian lopussa ja ystävät rupesivat vieromaan häntä paljon enemmän kuin hän itserakkaudessaan saattoi aavistaakaan. Seuraa täytyi hänen kumminkin saada. Hän haki sitä yhteiskunnan alemmista kerroksista ja muuttui vakituiseksi illanistujaksi kaupungin huonoimmissa ravintoloissa. Vaimon rakastava silmä huomasi miten mies päivä päivältä vajosi. Hän mietti yöt ja päivät tuskaisessa sydämessään hellimpiä sanoja, jotka kenties pelastaisivat miehen perikadosta, mutta miehen kylmä katse, hänen halveksiva napisemisensa kodin köyhyydestä, työnsivät nuo kenties jo löydetytkin taikasanat takaisin siihen äänettömään sopukkaan, jossa ne muuttuivat hartaaksi rukoukseksi rakastetun henkilön onnen puolesta.
Jo kauvan sitte oli mies herennyt pitämästä huolta vaimonsa pikkutarpeista. Yhdentekevää oli hänestä näkikö vaimonsa puutetta. Vaimo oli heti isänsä kuoltua alkanut ensin salaa, sitten julkisesti hankkia koru- ynnä muilla ompeluksilla lisätuloja kodin tarpeitten tyydyttämiseksi. Kun mies kiusaa tehdäkseen ei vastaanottanut vaimonsa pikkuansioita, joita vaimo niin suurella pelon ja samalla onnen tunteella miehelleen tarjosi, pani vaimo tavallisesti rahat jollekin pöydälle, josta ne hyvinkin pian hävisivät miehen taskuihin. Säännöttömällä elämällään mies lopulta menetti virkansakin, jonka jälkeen vaimon uutteruus ja miehen ajoittainen kirjoitustyö oli kaikki, mikä ylläpiti edes tätä rauhatonta kurjuutta uudessa "kodissa."
Kuinka toisellainen oli asema nuoressa naapuriperheessä, josta aikaisemmin hiukan mainitsimme. Ilo ja yksimielisyys, työ ja rakkaus tekivät puolisojen pienet uhraukset toisilleen niin suloisiksi ja kepeiksi kantaa. Maallisia hyvyyksiä ei siellä tosin ollut paljon, mutta päivä päivältä alkoi rattoisa varallisuus kainosti punehtuen hiipiä pieneen kotiin, ja täksi jouluillaksi olivat sekä mies että vaimo uutterasti ponnistelleet voidakseen odottamattomilla lahjoilla tulkita toisilleen onneaan.
Mutta palatkaamme sen kovia kokeneen nuoren vaimon luo, jonka tuttavuutta me hätäisesti teimme ja jonka jätimme jouluillan hämärässä lopettamaan työtä, josta hän odotti melkoista lisätuloa.
Mies oli päivällisen syötyään tapansa mukaan mennyt kaupungille heitettyään ivallisen katseen vaimonsa uutteriin sormiin, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada kallisarvoista työtä valmiiksi ja maksua perityksi.
Miehen poissa ollessa sai vaimo työn määrätyksi ajaksi valmiiksi ja tyytyväisyyttä tuntien nousi hän tuoliltaan, pani lumivalkoisen peleriinin koteloon, joka heti sen jälkeen käytiin noutamassa ja maksettiin. Työpalkastaan otti hän päältä sen, minkä välttämättömästi seuraaviksi päiviksi tarvitsi, sekä pani tapansa mukaan jäännöksen vähäisestä summastaan pöydälle.