Milloin hän pysähtyi kuuntelemaan, istui huoaten rahille, mutta nousi heti taas ylös. Ja talonväki katseli säälillä kärsivää Katri raukkaa ja rukoili hiljaisuudessa, että Jumala varjelisi häntä ja heitä kaikkia.
Vähäsen rauhallisemmaksi tuli Katri, kun emäntä käski hänen pitää vaaria kätkystä, missä talon nuorin lapsi makasi, jota kohtaan Katri aina oli osoittanut suurta lempeyttä. Hän istui matalalle puutuolille, tuuditti varoisasti pienokaista ja lauloi hiljaisella äänellä hänen omasta lapsuudestaan hyvin tutun kehtolaulun:
Tuudu talon pieni sirkku,
Nuku rannan toukolintu.
Vielä tuudut turvallisna
Pesässäsi mättähällä.
Surun sumut kaukan kauhtaa,
Korvessa ne kolkuntuvat.
Mutta pesää suojaa Herra,
Turvaa pientä linturaukkaa;
Kutsunut on Luoja tänne
Lapsen luoksi armaan äidin.
Päivä paistaa pesään täällä
Lämmittäävi sirkkuamme.
Punamarjat, kukat sorjat
Kasvaa täällä mättähällä,
Tuudu talon pieni sirkku,
Nuku rannan toukolintu.
Näytti siltä kuin laulu ja viattoman, nukkuvan lapsen näkö johonkin määrin olisivat rauhoittaneet Katria ja hän istui siinä kauan, katsellen ääneti pienokaista kätkyessä.
Kun talonväki oli mennyt levolle, lähti myöskin Katri luhtiinsa. Hän oli pyytänyt Leenan tänä yönä makaamaan tuvassa. Katri istahti luhdin kynnykselle. Hän istui siellä ääneti ja katseli maisemaa valoisalla kesän yöllä.
Seuraavana päivänä, viimeinen jonka Katri vietti Raution ystävällisessä talossa, oli hän vielä enemmän levotoin. Näytti niinkuin olisi hän kunakin hetkenä odottanut jotakuta, hän likisti usein Leenan kättä lempeästi ja hellästi ja sanoi hiljaa itkien: Suo anteeksi! Suo anteeksi!
VIII.
Joen rannalla.
Kun Niilo, niinkuin jo on kerrottu, vähän ennen jumalanpalveluksen päätettyä oli palannut Laukkalaan, ei kenkään talonväestä vielä ollut kotiin tullut. Hiljaista oli talossa, ja Niilo kätkeytyi aidan luokse nähdäkseen, meneekö Katri ohitse. Samasta paikasta oli hän monta vuotta sitte katsellut Katria, kun tämä ensikerran meni paimenena rikkaasta talosta. Eikä kauan viipynyt, ennenkuin hän nytkin näki Katrin vaeltavan eteenpäin maantiellä. Niilo näki hänen ja Leenan astuvan edemmäksi kylästä ja näki heidän vihdoin katoavan tien poikkeuksessa hietanurmen lähellä. Silloin hengähti hän syvään, niinkuin raskas taakka olisi nostettu hänen sydämmestään, ja astui sitten tupaan.
Siellä hän näki ainoasti pienen poikansa Antin ja kahdeksankymmenenvuotisen vanhan akan, joka oli tilan ruotuvaivainen. Elsaa, joka ei ollut kirkossa, ei näkynyt.