Historialliset aikakirjamme eivät voi kertoa paljon ilosta ja onnesta, jota Suomen kansa olisi nauttinut. Vanhat kirjat näyttävät myöskin sanovan niille, jotka kysyvät heitä muinaisista päivistä: suokaat kuolleitten levossa maata! ja ainoasti vähittäin ynnä niinkuin vastahakoisesti antavat tomuiset kirjat vastauksia niihin kysymyksiin, joita nykyisyys tekee kuluneille vuosisadoille. Ei milloinkaan kuuluisi iloista naurua tukahutettuin hahmo-äänien seassa; niiden perustussävel on karhea ja totinen, eikä se edes murheen katkerimpinakaan hetkinä muutu hellyydeksi ja lemmeksi.
Surullinen kuin kansan elämä, näyttää myöskin yksityisen elämä useimmasti olleen. Paljoa iloa ei löydy, siinäkään kertomuksessa, joka tässä julkaistaan lukijalle, Katrista, pohjoisen erämaan lapsesta. Sen lähteet ovat muutamia vuosia sitten havaitut aivan vanhassa pergamenttikansisessa kirjassa, joka säilytetään erään pohjoisen kaupungin arkistossa. Sepitty nähtävällä harrastuksella ja liikuttavalla huolella on tämä kertomus noin sata vuotta sitte kirjoitettu niin sanottuun tuomiokirjaan, kirjaan, jonka lehdistä ainoasti rikokset, mielettömyys ja rangaistukset katselevat surullisilla, katuvilla silmillään outoa päivänvaloa, joka lempeästi, selkeästä kesätaivaasta lepyttävänä laskeutui vaalealle kirjalle.
Se käsi, joka koreasti oli kirjoittanut nämät rivit, on kauan maannut mustassa mullassa, ja unohdettu on se yksinäinen hauta, missä Katri lepää, jonka tuomio kirjassa luetaan, ja kaikki ne, jotka ovat tunteneet tai kuulleet hänen iloistansa ja suruistansa, ovat jo kauan aikaa sitte muuttaneet manalaan. Mutta äänettömät kirjaimet kertoivat vielä selvästi hänen elämänsä tähdellisimmistä vaiheista. Tomunhiukat, jotka autiossa arkistossa hyppivät päivän paisteessa, mikä tulvasi huoneesen ylhäällä muurissa olevista ikkunista, tiesivät kertoo vielä jotakin, enempää, ja tuuheista puista ulkona kuiskaeli kesätuuli helliä loruja Katrista. Ei häntä saa liioin ankarasti tuomita, sillä paljon oli hän rakastanut ja kärsinyt, jonka vuoksi hänelle myöskin annetaan paljon anteeksi.
I.
Maantien lapsi.
Kaksi vuosisataa sitte oli nyt viljelty varallinen Kalajoen pitäjä jotenkin autio ja metsäinen seutu. Ainoasti kaukana toisistaan oli muutamia kyliä ja yksinäisiä taloja, pellot ja niityt niiden ympäri, ja niiden välillä seisoivat syvät, kolkot metsät vakaisessa juhlallisuudessaan.
Suotuisampaa oli katsella kirkon ympärillä syntynyttä kirkonkylää joen rannalla, josta pitäjä on saanut nimensä. Useat siellä olevat, hyvin valetut ja isot talot antoivat tälle pitäjän osalle varallisen ja melkein iloisen ulkomuodon.
Kertomuksemme ajalla oli kova nälkävuosi rasittanut Suomea ja niinkuin tavallisesti on ollut laita, ankarimmasti ahdistanut maamme pohjoisia osia. Sinä kylmänä talvena, joka silloin peitti kuolinvaipallansa jäätyneitten peltojen pettyneitä toivoja, vaelsi kodittomia, nälistyneitä olentoja joukottain maanteillä, etsien retkellään taloon elatustansa onnellisimmilta veljiltään.
Kylmänä talvipäivänä, jolloin hämärä alkoi levitä hiljaisen seudun yli, vaelsi keski-ikäinen nainen maantiellä, joka vie Kalajoen kirkonkylään, mihin hänellä vielä oli tunnin matka. Hän veti kelkkaa jälessään, ja kelkassa istui neljänvuotias lapsi, kapaloittu vaaterepaleisiin jotta hän ei köntistyisi vilusta.
Taivasta rupesivat jo tähdet tuikkimaan valolla, joka on heille omituinen, kun pakkanen on ankara, ja yhä synkeämmäksi näyttihe metsätien molemmilla puolilla. Mutta kuume poltti nais-raukan veressä, eikä hän tuntenut ankaraa pohjatuulta. Hänen sairastunut mielensä muutti synkät hongat jättiläishahmuksi, jotka tien molemmilta puolilta astuivat esille tempaisemaan lasta kelkasta luoksensa. Tämän lapsen pelastaminen talvi-yön ja erämaan kaikista kauheuksista oli naisen ainoa aikomus. Hätä ja kipu kartuttivat hänen heikkoja voimiansa, ja vakavilla, vaikka raskailla askelilla vaelsi hän eteenpäin, vetäen jäljessään kallista kuormaansa.