— Hän on mennyt johonkin poimimaan marjoja ja hän tulee varmaan pian, sanoi Niilo, kun he kaikki palasivat taloon.
— Emäntä on varmaan mennyt kylään ja tulee kyllä, arveli palvelusväki.
— Äiti meni naurismaahan, eikä palaja milloinkaan, sanoi pikku Antti itkein. Jo tuli ilta myöhäiseksi, ja illallisen aika oli käsissä, mutta Elsa ei palannut. Tuvassa istui taas rikas Laukkalan Antti äänetönnä ja totisena perä-istuimella pöydän takana, ja kaikki näyttivät odottavan levottomuudella jotakin tietoa emännästä. Silloin palasi muudan renki, joka oli edelleen hakenut, ja toi muassaan muutamia vaatekappaleita, jotka hän oli löytänyt pajupensaan alla joenrannalla aivan naurismaan lähellä. Ne olivat Elsan juhlaliinat.
Pahoja aavistuksia nähtiin kunkin kasvoissa, mutta kaikki olivat ääneti. Vanha Antti nousi synkkänä ja mielevänä ylös ja sanoi ainoasti:
— Ulos!
Taasen kävivät kaikki ulos ja ottivat sen tien, joka vie hakaan, joka oli naurismaan ja syvän joen välillä. Mutta ei kukaan huutanut tällä kertaa emäntää, vaan kaikki hakivat pitkin rantaa tuskallisessa äänettömyydessä. Mutta ei muita jälkiä nähty Elsasta.
Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen menivät he yksi toisen jälkeen kotiin taloon. Uhkaavia, synkeitä pilviä oli noussut taivahalle, ja myrsky kuului kulkevan laakson yli. Raskaita sadepisaria alkoi jo pudota jokeen, tehden vesikehiä tyyneen jokiveteen. Silloin sanoi Niilo epäillen isälle:
— Hän kyllä tulee, hän on varmaan kadottanut liinansa. Itse hän ei sitä oikein uskonut, mutta jatkoi:
— Menen kotiin katsomaan, tokko hän kenties jo on palannut.
Ja Niilo meni kotiin eikä enään palannut Elsaa hakemaan.