Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.
Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.
Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.
Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä, jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota puoleensa.
Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.
Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset, joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja sammaltuneitten kivien välillä.
Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä, jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.
Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa, sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat. Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi hiljaisuutta siellä.
Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään. Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.
Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä ovat kasvaneet.