VI.
Kallis vala.
Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa.
Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:
"Kukas olet sinä perkele?"
Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs olette tehnyt?"
Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.
Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla hiekkakuopasta sen ylireunalle.
Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus kun koetti paeta metsään.
Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle, syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen oli nähnyt, saisi metsää jättää.