Ilo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka hänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja Regina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että hän oli tullut häntä tapaamaan.
Aleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui vienona ja rakkautta uhkuvana.
Kun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.
Regina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan. Silloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja kertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle kirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan olivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää ollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat, erittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.
Vihdoin sanoi hän:
— Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän, ett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin ohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.
Regina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut totisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi, että hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi hän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa huoneeseen päin.
— Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi asentoansa muuttamatta.
— Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui eteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.
— Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. — Sinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen siitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan olin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin sinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun kanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.