Aleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea Amalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Kun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti asiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan yksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.
Sisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa puhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet soimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori veljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.
Kun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli kaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei suinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen huomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi kyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän istui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien tunteiden kiusaamana.
Viheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa eivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin katseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita, kellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva syyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat jäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan hymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon ja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi auringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten yhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.
Hän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi sitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen lempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.
Kun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse, hän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari lasia ja soitti sen jälkeen »Forssan-valssin». Tämä kaikui nyt kerta toisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu kätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.
Puoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen kasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen silmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet. Voimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten, niin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden sekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa silmänräpäyksessä.
VI.
HÄÄT
Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.