Tanssivien piirin läheisyydessä seisoi muuan Mustialasta tulleista pojista, puhellen joidenkuiden Forssan työmiesten kanssa. Hän saattoi olla kahdenkymmenen vuoden vanha, tämä vaalea, pitkävartaloinen, mutta ei aivan hoikka nuorukainen, jonka koko olento uhkui terveyttä ja nuoruutta. Hänen kasvojensa piirteet eivät suinkaan olleet epäjalot, mutta muuhun ei huomio kiintynyt kuin hänen tavattoman pieneen suuhunsa ja sen raitisverisiin huuliin sekä hänen lempeään, vielä viattomaan katseeseensa, joka silloin tällöin hymyili samalla kertaa ivallisesti ja vilpittömästi. Kun hän puhui, sekaantui hänen muuten miehuulliseen ääneensä hieno sammallus — jotakin vähemmin usein suomalaisessa yleisössä huomattavaa. Aleksis Salminen — se oli hänen nimensä — heitti kyllä väliin iloisen silmäyksen tanssivien puoleen, mutta oli nähtävästi liian kaino ja outo tässä seurassa, rohjetakseen tanssiin ottaa osaa, vaikka moni kaunis tyttö heitti komeaan poikaan rohkaisevia silmäyksiä, kun he tanssissa lensivät hänen ohitsensa. Soittoniekat olivat väsymättömät, valssia seurasi tulinen polkka, ja ilo kasvoi hetki hetkeltä.
Lyhyen välihetken kuluttua soitettiin taasen uutta valssia, niin viehkeää ja hivelevää melodiaa, että riehuva joukkokin hetken aikaa ääneti kuunteli kauniin valssin ensimäistä osaa, ennenkuin uudestaan heittäytyi tanssin pyörteeseen.
Myöskin Aleksis kuunteli ihan äänetönnä valssin säveliä, hänen katseensa tuli omituisen totiseksi, ja, katselematta sitä tyttöä, joka seisoi lähinnä häntä, koski hän keveästi hänen olkapäähänsä, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet tanssiin.
Tyttö, jonka kanssa hän tanssi, oli hento ja solakka vartaloltaan. Hän oli yksinkertaisesti, melkein liian vaatimattomasti puettu. Hänen tukkansa oli tumma ja hänen ihonsa harvinaisen musta ollakseen tämän maan tyttären. Kun hän laski käsivartensa tytön vyötäisille, heitti tämä pikaisen, melkein harmistuneen katseen häneen, jota toinen ei kuitenkaan havainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa silmiänsä nostamatta.
Mutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän tuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä pilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.
Hetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he pitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät kohdanneet toisiansa. — Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset sävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin sydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: »Ah, kuinka minä lemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!» Ei useampia kuin nämä harvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko valssin suurimman osan.
Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja herttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun aikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi.
Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»
Vasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili, mutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt vasta olisi oppineet hymyilemään.
— Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.