Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
— Neuvo tuli jotenkin myöhään, lisäsi valtioneuvos arvokkaasti hymyillen.
Aukaistuaan käärön otti hän esiin kallisarvoisen lippaan, josta hopeanhohtavat harjat loistivat ivallisesti tuota vanhaa herraa vastaan.
— Saanko nähdä käsialaa, sanoi hänen rouvansa. Aivan outoa. Keneltähän se lienee!
— Sehän on yhdentekevä, rakas Julia, sanoi valtioneuvos, sysäten lahjansa syrjään. Hieman kallisarvoista eikä suinkaan sukkelata pilaa. Offenbach on oikeassa sanoessaan: »Voimakkaita miehiä on kyllä, mutta sukkelia?»
Ludvig-rukka seisoi kuin unesta herännyt. »Oi sua veli pörröpää», joka niin paljon oli antanut ilon aihetta ja joka oli tuottava hänelle kunniaa tänä iltana! Hyi pahus, minkämoisia hutiluksia; eivätköhän vaan jo kerinneet tulla pikku tuuleen tuolla n:ro 14:ssä, ajatteli Ludvig, uskoen hyvää lähimäisistään. Syvään hän huokasi ja näytti aivan rikolliselta, kun Irene hieman alakuloisena kuiskasi:
— Isällä on paljon kadehtijoita.
Ei, sitä ei hän ottanut uskoakseen, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyi olla erehdys, kauhea erehdys. Mutta vaikkakin alakuloisena ja häveten tuossa uudessa seurassa, niin sittenkin hän poikamaisessa mielessään toisti kuin mitäkin säveltä: »Koitappas tukkaas silittää! Koitappas tukkaas silittää!» Tästä ei ole pääsevä rangaistuksetta tuo kirottu Flaccus, joka ehkä nyt hyvällä omallatunnolla istuu juomassa teetä kapteeni Blomagoffin leskiserkun luona.
Tuo vähäinen alakuloisuus hälveni kuitenkin seuraavassa hetkessä jättäen kaikkiin vieraisiin ja erittäin nuoriin erinomaisen halun kääntää kaikki puheet hauskoiksi ja nauruhermoja kutkuttaviksi, niin että Ludvigiinkin, huolimatta marttyyrimäisestä pulastaan, palasi entinen mielialansa takaisin, varsinkin kun hänen kaunis kuvateoksensa kunnioitusta uhkuvine runosäkeineen aivan oikein tuli valtioneuvoksen käsiin, samoin tilauskortti Sissille ja Jonas Lien romaani Irenelle, jota viimeksimainittua joululahjaa seuraava runosäe täytyi lukea toistamiseen, niin hieno ja kaunis se oli, sanoivat nuo kolme yhtäläisesti puettua naista ja nyökkäsivät Sohvi tädille.
Mutta lieneekö mitään iloa tässä surun laaksossa, huokasi syvään, hyvin syvään Ludvig-rukka, kun Lasse sedän kunnioitettava nimi kohta sen jälkeen huudettiin ja seuraava runoteelmä luettiin: