Rikard laski kunnioittaen kirjan luotaan, nousi ylös ja hieman viiksiään kiertäen totisena kuiskasi Ludvigille, joka seisoi Birgerin kanssa joulukuusen luona: »Minä sain postillan.»
— Sinäkö, huudahti Ludvig, kuka olisi uskonut!
— Juuri minä, sanoi Rikard. Lanko, tule ottamaan lasi punssia sen asian päälle, ja he menivät erääseen sivuhuoneeseen.
Samassa huusi valtioneuvos Birgerin nimeä, lukien seuraavan runonpätkän:
Vaikka ootkin varaton,
Elos vapaa, huoleton,
Niin jos perheen varat käsiis saat,
Kohta ystävilles jaat.
Hienot, hienot päivälliset,
Monet pienet illalliset
Ymmärrät sä toimeenpanna.
Huudetaan vaan: "Vielä anna!"
Valtioneuvoksen ääni oli selvä ja tyyni kuten ainakin, kuitenkin ojensi hän hieman pitkäveteisesti joululahjan punastuvalle pojalleen. Valtioneuvoksetar pelasti kaikki pälkähästä, sanoen ystävällisesti:
— No, Birger, minkämoinen on meidän illallisemme tänä iltana? jota seurasi yleinen nauru, ja hieman kiukustuneena veti Birger esiin Gustafva Björklundin Keittokirjan, sanoen lukiessaan käsialaa runosäkeessä:
— Jonkun ystävän tekemää tyhmää pilaa! Kyllä otan hänestä selvän.
Ludvig, joka oli palannut tupakkahuoneesta samassa kun loppuosa runosta luettiin, huomasi heti Flaccuksen laskeneen leikkiä taloudenhoitajattaresta ja punastui hämmästyneenä huomatessaan joululahjain harmillisen vaihdoksen. »Jumalan kiitos», ajatteli hän, kun Birger oli lausunut epäluulonsa, »minä pääsen ehjin nahoin tällä kertaa. Mutta sääli Birgeriä, hänhän näyttää aivan nololta. Jospa vain olisimme kahden kesken!»
Taaskin joululahja! »Valtioneuvos, ritari y. m.» Kun osoite oli luettu, rykäsi valtioneuvos hieman, silitti vaistomaisesti kaljua päätään ja luki tyynellä, mutta sointuvalla äänellään: