»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta rakkaudesta puhuttiin.
Ja siihen se jäi.
Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle, niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.
Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä, joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.
Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin tiheämpään ja jyrkemmin.
»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata näin keskellä yötä?»
»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli mielen jännityksellä.
Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena kesä-yönä.
Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista, vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.
Ja niin syntyi taas hiljaisuus.