»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.
»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.
»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen, istuessaan sänkynsä laidalle.
Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista, ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt; päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton kuorsaus jonkun kerran katkaisi.
Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat, mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla, kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden kohtaus.
»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään.
»Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»
Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.
Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta nuorukaista.
Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.
Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.