Leikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti anomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin piispantarkastuspöytäkirjaan.
Kerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin »ja hänen esi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta — (kirjaimet s. v. merkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: sit venia, jotka vastaavat suomeksi: »luvalla») — jatkaa Ståhlberg:
»ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan huoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään, jotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska se koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista vaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille ihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra kirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa tyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten vedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin, jotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut: että syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa entispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on messupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut kirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen messupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut housuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa takaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi seurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat sokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon, kunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä ja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella siinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan palveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta tietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja vastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut. Sen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä kirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon mukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat niiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja kunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä saituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin osaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea, pois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa ja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja teeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.»
[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.
* * * * *
Meidän korvissamme kuuluvat kuumasisuisen ja ankaran varapastorin sanat ihan varmaan jokseenkin korkealla lentäviltä ja pöyhkeiltä. Olkoonpa sen laita miten tahansa, lähimäistä kohtaan rakkautta uhkuvia ne eivät olleet, ja skandaali noita »saitoja, julkeita taikka myöskin typeriä» lahjoittajia kohtaan oli niin julkinen kuin siihen aikaan juuri voi saada toimeen.
Piispa Fahlenius näyttää, pöytäkirjasta päättäen, tunnollisella tahdikkuudella olleen tilaisuudessa sanaakaan lausumatta — mahdollisesti hän lupasi lähettää vastauksen neuvoteltuaan konsistoorin kanssa. Luultavinta on, että hän paheksui Ståhlbergin ankaraa, etten sanoisi vihamielistä intoilua, sillä kun tuomiokapituli jonkun ajan perästä antoi joitakuita määräyksiä tarkastuksessa käsiteltyjen asiain suhteen, sanottiin, mitä yllä mainittuun messupaitaan tulee, ihan lyhyesti, että konsistoori on jo »antanut vastauksen yksityisesti asianomaiselle pastorille.»
Tätä Rauman kirkkoherralle lähetettyä yksityiskirjettä ei ole löydetty, ja jäisimme epätietoisiksi tämän yli puolitoista vuosisataa sitten sattuneen skandaalijutun lopullisesta päätöksestä, ellei kirkonarkisto antaisi äänetöntä vastaustaan siihen: rouva Bartramin messupaitaa ei enää tapaa myöhemmistä kalustoluetteloista, eikä liioin ole laskuihin otettu mitään tuloerää sen myömisestä. Luultavasti pantiin vaate syrjään, se unohtui ja hoidon puute sen vähitellen hävitti, sillä nyt ei enää siitä ole tunnettavaa jäännöstä Rauman kirkon tavattoman suuressa messu-pukujen kokoelmassa.
Häväistyä kauppiasta hyvitti kirkkoraati kuitenkin jo seuraavana vuonna 1738 sillä kunniaa tuottavalla luottamuksella ja taloudellisella edulla, että hän sai Kielistä tuottaa sen melkoisen viinivaraston, jota Rauman kirkko siihen aikaan myöskenteli kaikessa viattomuudessa mitä tuottavimmasta hinnasta maaseurakunnille j. n. e. Bartram eli kauemmin kuin hänen ankara riitaveljensä Josef Ståhlberg, tämä kun kuoli v. 1742 ja Bartram vasta v. 1750.
Mutta edesmenneen eversti Jordanin »housut» riippuvat valmiina siirtymään aika hyvässä kunnossa minä päivänä tahansa jonkin historiallisen museon kirkolliseen osastoon, jonka vuoksi tämän historiallisen kertomuksen loppu voisi kuulua: »hameet häipyy, housut säilyy» — ainakin Rauman kirkossa.