Rauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta sikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli joutunut hänen »puolalaiseksi sotasaaliikseen» — kun saa kirjoittaa »puolalaiseksi sotasaaliikseen», niin se on, totisesti, mieluista ja virkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää itsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut, joita on tavattu Suomessa, ovat tulleet »30-vuotisen sodan aikana» — vahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641 vuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen sodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa. Mutta kuten sanottu: puolalaista sotasaalista, niin tietää traditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.
Niiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli »kallisarvoinen kullattu alttaritaulu», s. o. suuri, puinen, veistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin on kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen; helmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää menneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen everstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.
Mutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun kiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään 1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan samettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.
Niin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa sekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja hänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle ristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja alkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista, joka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin juhlallisissa tilaisuuksissa.
Kun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, »Navossa, Sauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa» nähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja muhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka kirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja kunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden kunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen huhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin aikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se vihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita aikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa — edesmenneen Jordanin housuja.
Kun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen taidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti, mutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain huhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko ne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen ratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten taidearkeoloogien selvitettäväksi.
No, voiko nyt ihmetellä, että hyvä rouva Bartram uskoi tähän huhuun silloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan? Hän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan, joka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella — hänen oma paikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana naisväen puolella — mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies, joka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä, että olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että olisi antanut ratkoa ne auki »Jumalalle kunniaksi ja kirkolle kaunistukseksi», kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli kysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan tehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista — sitä ei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin vuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin. Rouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin narin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan — luvalla sanoen — hameen, jota hän ja hänen »esi-isänsä» (kuten kirkon asiakirjat väittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa tilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen samettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että se näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan, jonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, — samalla kun hän kaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja niistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun lahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että köyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä neuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää vanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten pappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin kateutta ja sakkaa.
Tuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 — mikä sunnuntai paastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi — jolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin messupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin kirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä sydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen komministerien käyttää sitä.
Tämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori Ståhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui tästä »vastenmielisestä lahjasta». Hän odotti aikaansa, sillä ei vähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle itselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva Bartramin hameesta.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo maaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius tulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston hetki.