Ja niin jäi tytär isän ja äidin luo. Kaikki muut sisarukset menivät naimisiin, ja talon huolet jäivät hänelle yksinään.

* * * * *

Siihen aikaan oli Jumalan sana harvinaista, ja vähän niitä kalliita helmiä kauppaan pääsi. Paikkakunnan pastori oli hyvä mies, mutta oli ovelampi sukuluetteloissa ja riitajutuissa kuin Jumalan sanassa, ja ymmärsi paremmin hoitaa omia viiniköynnöksiään kuin Herran viinamäkeä. Tuo vanha talonpoika rakasti Jumalan sanaa, ja missä se ei tullut hänen luokseen, juoksi hän sen perään. Ja oikein hän siinä teki. Monena lauvantai-iltana tuotti hän raudikkonsa aikaisemmin kotiin pellolta, päästäkseen joutuisammin sunnuntaina kuulemaan Jumalan sanaa lähistölle erään uskollisen Herran miehen luo. Silloin otti hän tavallisesti Eva Mariansa mukaan. Ja kotimatkalla selitti hän tyttärelleen saarnan vielä selvemmäksi, niin että olisi ollut kummat, jos hän sen olisi unhoittanut. Isä oli jo tullut liian vanhaksi maantöihin, samoin hänen vaimonsakin. Eva Maria teki mitä taisi, mutta isästä se ei käynyt päinsä, tytär kun muka oli liian "hieno hyppysilleen", eikä talonpojan työ hänelle oikein sopinut, vaikka tyttö työstä pitikin. Sen vuoksi tytär usein iltahetkinä koetteli muistista kirjoittaa jonkun kuulemansa virren tai saarnan pätkän. Hidasta se alussa oli, mutta yhä paremmin se vähitellen alkoi sujua. Ja se oli hänelle hyvää ja hyödyllistä työtä. Minkä näet käsin paperille kirjoittaa, se paremmin päähän pystyy. Se oli hänen opintonsa aikaa, ja silloin hän kokosi aittaan kovan ja kalliin ajan varalle. Silloin keräsi hän niinkuin mehiläinen kaiken sen hyvän, mitä joskus maailmassa oli kuullut tai lukenut. Hän pani Raamattunsa täyteen muistolippuja, pieniä kuvia ja kuivatuita kukkasia huomattavimpiin paikkoihin, niin että hän myöhemmin kerran leikillään sanoi minulle, että nyt olisi parasta lakaista Piplia puhtaaksi, sillä hän on jo tullut niin pitkälle, että joka lause olisi täytynyt merkitä. Hänen mielestään ei siinä ole mitään, joka ei sopisi häneen ja ihmisiin yleensä. Ja tässäkin oli orpanani oikeassa, kuten tavallisesti.

Näihin aikoihin kuoli äiti äkkiä. Hän ehti vaan kutsua Eva Marian vuoteensa ääreen ja sanoa: "Tyttäreni, älä jätä isääsi". Ja Eva Maria lupasi sen äidilleen käden puristuksella ja painoi hänen silmänsä kiinni.

Nyt oli hän isän kanssa kahden kesken. Mutta isä oli menehtymäisillään vaimonsa kuoleman johdosta. Aviosääty on näet kummallinen sääty. Näyttää siltä kuin toinen pysyisi elämässä vain toisen vuoksi; ja kun menee toinen, niin menee toinenkin. Silloin sai Eva Maria oppia sairaanhoitoa, vaaliessaan tuota kipeätä mies parkaa. Mutta sairaanhoidossa on vähäpätöisimpinä tehtävinä ojennella rohtoja sairaalle ja muuttaa kääreitä ja autella häntä vuoteelta toiselle. Sairauden aikana lähestyy taas moni paha vihollinen vanhoiltakin ajoilta, arvellen, että nyt kun ruumiiseen on tullut halkeama, pääsen pujahtamaan siitä sisään sydämeen ja sieluun. Ja silloin repeävät helposti uudestaan auki sydämenkin haavat, samoin kuin ruumiin. Onnellinen se, jonka vierellä silloin istuu David soittamassa harppua ja veisaamassa psalmeja ja poistaa sillä Saulin pahan hengen. Onnellinen se, kenellä on joku, joka ei ainoastaan ranteesta suonenlyöntiä tutki, kuten lääkäri tekee, vaan ymmärtää toisenkinlaisen suonenlyönnin, ja jolla on sydäntä sanoa, miten asianlaita on. Silloin pitää olla saapuvilla sellainen, joka tuntee taivaallistakin apteekkia ja osaa valmistaa rohtoja Jumalan sanasta, karvaita ja makeita, miten milloinkin tarvitaan. Ja vaikkei siinä mitään muuta voisikaan kuin mitä tuo pieni diakonissa syrialaisen sotapäällikön, Naemanin, huoneessa hän, joka — sydämen vavistuksella kaiketikin — sanoi: "Voi että minun herrani menisi Israelin profeetan luokse", niin olisi sekin jo varsin paljon. Mutta kaikkea pitää oppia ja omassa itsessään kokea. Jokainenhan tietää, että mitä ei itsellä ole, sitä ei voi muillekaan antaa. —

Ja sitä Eva Mariankin oli täytynyt oppia. Sairasta hoitaessa ei näet opi tuntemaan ainoastaan sairasta, vaan ennen kaikkea oman itsensä. Sairaassa on, sen tietää jokainen, kyllin tekemistä, ja siinä on vähällä mennä milloin maltti, milloin usko, milloin rakkaus ja lempeys ja kaikki kristilliset avut järjestänsä, niin että diakonissa paran, jos vaan oikein vakavasti ottaa huomatakseen, käy kuin huolellisen talonemännän, joka astuu aittaansa ja luulee siellä kaikki olevan niin ihmeen hyvin järjestettyä, mutta kauhukseen huomaakin, mitenkä jauholaari on loppumaisillaan ja hernesäkkiä vaivaa näivettäjäinen.

Niin kävi Eva Mariallekin. Vanhus oli usein omituisen kärttyisä, eikä hänelle monasti mikään kelvannut. Silloin täytyi Eva Mariankin lähteä käymään lääkkeitä tuolta suurelta lääkäriltä, joka samalla on myös apteekkari, ja jolle sairaan ei tarvitse mitään maksaa, ja joka vielä hopealusikankin ilmaiseksi antaa. Ja Herra auttoi häntä ja antoi, mitä hän henkisesti talossaan tarvitsi ja käytti, niin että siitä piisasi joka päiväksi. Nyt heruivat virrenvärssyt päästä ja sydämestä suuhun, ja kuulemansa saarnat olivat hänelle niin ilmielävinä kuin hän istuisi ensimäisessä kirkonpenkissä ja katseleisi ylös saarnastuoliin. Ja näistä sanoista vanhus vaikeni, ja hänen mielensä oli tyven niinkuin Galilean meri silloin kuin Herra alkoi puhua. Silloin Eva Maria huomasi, millainen voima vähäiselläkin Jumalan sanalla on, se kun voi asettaa kiukun ja pahan mielen, kun sitä vastoin ihmissana on vaan öljyä tappuroihin. —

Eikä hänestä tuntunut yökään pitkältä, kun isä tahtoi joko istua vuoteellaan tahi kun piti häntä nostella isoisän tuolille. Tuli sitten sekin, viimeinen yö, josta on kirjoitettu: "silloin ei kukaan voi työtä tehdä." Hän jättikin kaikki uskollisen Jumalan huostaan. Sinä iltana piti vanhan Hannu Tuomaankin saada valoa, ja sitä tulikin. Hän siunasi tyttärensä, kuten Jakob lapsensa, ja tämä oli tytön vihkiminen diakonissaksi.

* * * * *

Nyt kun isä oli kuollut, jäi hän ypö-yksikseen. Sillä välin oli hän jo käynyt harmaaksi. Maallisen omaisuutensa jätti hän lankonsa hoidettavaksi, ja palkitsi sen hänelle runsaasti. Eva Maria oli näet varakas, eikä hänen tarvinnut ajatella mitään ajallisia huolia. Hän muutti sisarensa luo, auttaen tätä lasten kasvatuksessa ja oli talon rauhanhenkenä; ei näet ryhdytty mihinkään, ennenkuin hänen neuvoaan oli kysytty. Mutta erittäinkin vetivät häntä sairaat puoleensa.