Lukijalle.
Emil Frommelin nimi ei ole enää tuntematon suomalaiselle lukijakunnalle. Kertomukset "Kevättä ja Syksyä" sekä "Pappismiehen muistelmia," ovat jo tehneet sen meille tunnetuksi ja rakastetuksi. Harvinaisella taidokkaisuudella sirottelee tekijä kertoelmiinsa raikasta humoriansa keskelle elämän vakavinta todellisuutta, ja erinomaisella hienoudella osaa hän kuvata eri tunteet ihmissydämessä, niin riemun kuin murheen, niin vihan kuin rakkaudenkin. Ja tuokoonpa elämä niissä mukanansa vaikkapa myrskyjä ja raesateita, — lujana seisoo se kartano, joka on kalliolle rakennettu.
Levottomuuden ja apeuden aikoina viivähtää mieli niin kernaasti tämmöisissä tyynnyttävissä, lujaa luottamusta ja järkähtämätöntä uskoa henkivissä kertoelmissa kuin ovat Frommelin Kartanoita Kalliolla.
Suomentaja.
Rakkautta rakkaudesta
Kauas maitten, merten taa
Herra armons' ulottaa.
Sana pyhä. Jumalan
Kulkee kautta maailman.
Kukapa enää nykyaikana ajattelisi Kriminsotaa? Muinaissaduksi on se jo melkein muuttunut. Vanhat kenraalit, jotka silloin johtivat suuria armeijoja, ovat kaikki kokoontuneet tuohon suureen armeijaan hautausmaalla. Muut taasen, jotka ottivat osaa tähän sotaan ja mahdollisesti vielä elävät, ovat jo harmaahapsisia vanhuksia hekin.
Ja kuitenkin oli aika, jolloin koko maailmassa ei muusta puhuttukaan kuin Kriminsodasta, jolloin ihmiset päivä päivältä tuskallisesti odottelivat tietoja sieltä, kun sanomissa uudestaan ja uudestaan oli luettavana vaan: Ei mitään uutta Sevastopolista. Viikko viikolta, kuukaus kuukaudelta odotettiin tuon mahtavan linnoituksen valloitusta sekä Malahovin tornin, tuon etevimmän varustuksen, kaatumista. Mutta venäläiset olivat sitkeitä, ja alttiita uhrauksiin. He upottivat suuren laivastonsa Mustaan mereen, ettei mikään vihollislaiva voinut lähestyä linnoitusta meren puolelta. Tämä muistuttaa mieleemme Napoleon I:n sotaa venäläisiä vastaan v. 1812, kun nämä itse pistivät Moskovan tuleen ja uhrasivat vanhan kauniin pääkaupunkinsa.
Aukot, mitkä ampumisesta päivin syntyivät Sevastopolin rintavarustuksiin, korjattiin taasen öisin, ja vallihaudoissa saivat venäläiset kestää monta yöllistä taistelua ranskalaisia ja englantilaisia vastaan, kun nämät koettivat lähestyä ulkovarustuksia. Piirittäjien sotajoukot kärsivät myöskin paljon pakkasen ja kuumetautien tähden, ja tuhannet nuoret, kukoistavat ihmishenget joutuivat tämän sodan aikana tuonen uhriksi.
Eräässä ranskalaisessa sotasairaalassa makasivat tähän aikaan vierekkäin nuori ranskalainen luutnantti sekä nuori, vangiksi otettu venäläinen upseeri. Molemmat olivat pahasti haavoitettuja, ja näyttipä siltä kuin eivät enää kauan täällä viipyisi, vaan ijankaikkisuuden portit piankin heille aukeaisi. Nuori venäläinen oli erittäin kaunis mies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn aatelissukuun, vaan hänen ihanin koristeensa oli kuitenkin se, että hän piti Jumalaa silmäinsä edessä sekä sydämessään ja etsi lohdutusta ainoasta oikeasta paikasta. Sillä jos on määrätty makaamaan tällä tavoin kuolettavasti haavoitettuna, ystävittä ja sukulaisitta, eikä voi saada unta silmäänsä, vaan kuulee yöt läpeensä toisten sairaitten valituksia ja voivotuksia, eikä ole mitään, jolla itseään lohduttaisi, silloin vasta ihminen on oikein poloinen ja kurja. Monesta, joka taistelun aikana on ollut sankari, tulee pelkuri sairaalassa, kärsimättömyydestä ja arkuudesta. Mutta niin ei ollut nuoren venäläisen laita, sillä hän oli tuonut mukanaan kodistaan Liivinmaalta jotain, joka kannatti häntä tuskan pimeinä hetkinä. Siksipä ihastuikin hän suuresti, kun eräänä päivänä ranskalainen evankelinen sotapappi astui sairaalaan ja kysyi, oliko siellä kenties sairaitten joukossa ketään, joka kuuluu evankeliseen uskontoon. Ystävällisesti ojensi liiviläinen heti kuumeisen kätensä pappia kohti ja pyysi hänet vuoteensa viereen.