— Tulette oikeaan aikaan, — sanoi hän heikolla äänellä. — Te tulette vihollisen, mutta uskonheimolaisen luo, ja emmeköhän olekin kaikki veljeksiä täällä sairaalassa, vai miten, herra luutnantti? — Hän kääntyi tätä sanoessaan naapurinsa, tuon ranskalaisen luutnantin puoleen, ja tämä nyökäytti myöntävästi päätään.
Nuori liiviläinen kertoi, niin lyhyeen kuin taisi, kodistaan ja vanhemmistaan ja pyysi pastorin antamaan heille tietoja hänestä.
— Minä muistelen heitä alati, — sanoi hän, — ja moneen kuukauteen he eivät ole saaneet kuulla minusta mitään. Olen heidän ainoa lapsensa, ja kaikki toiveensa maan päällä ovat he kohdistaneet minuun, vaan nyt menee eloni päivä mailleen. En tahdo salata heikkoa tilaani tällä hetkellä, vaikka Herra tosin voi ihmeitä tehdä. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa vanhemmilleni, että olen täällä Jumalan kädessä. Kiittäkää heitä sydämellisesti kaikesta siitä suuresta rakkaudesta ja huolenpidosta, jonka he ovat minulle osoittaneet ja sanokaa, ettei edes kuolemakaan voi meitä erottaa. Sanokaa, että jos kuolenkin, kuolen urhoollisena sotilaana, kuten tuhannet muut, jotka nuoruuden keväimessä ovat löytäneet hautansa tässä ihanassa puistossa Krimin kauniilla niemellä. Tämä on nyt ensimäinen pyyntöni teille, mutta minulla on vielä toinen pyyntö, joka on minulle — sielulleni — vielä paljoa tärkeämpi. Tahdotteko lukea minulle Jumalan sanasta ja ennen kaikkea Vapahtajamme jäähyväispuheen sekä muita paikkoja, joissa hän puhuu rauhasta, Isänsä asuinsijoista ja jälleennäkemisestä.
Nuori pastori aukaisi heti Johanneksen evankeliumin neljännentoista luvun ja alkoi lukea, jo ensimmäisten sanojen kuuluessa näyttivät nuoren upseerin silmät loistavan ilosta ja kiitollisuudesta.
— Miten ihanat nämä sanat ovat! — sanoi hän. — Ne saattavat minut unhoittamaan, että syvällä rinnassani vielä asuu kiväärin kuula. Rukoilkaa nyt minun puolestani ja tulkaa pian jälleen. Ettekö tahtoisi ensi sunnuntaina antaa minulle Pyhää Ehtoollista? Sieluni halajaa suuresti sen suomaa vahvistusta.
Pastori rukoili hänen puolestaan, siunasi häntä ja lupasi pian tulla takaisin. Hyvästi jättäessään ojensi pastori kätensä myös ranskalaiselle upseerille ja vaihtoi muutaman sanan hänenkin kanssaan. Kun molemmat sairaat taas jäivät yksikseen, sanoi nuori ranskalainen liiviläiselle:
— Ne olivat oikein ihania ja ylentäviä sanoja, joita pyysitte kuullaksenne. Onko teillä myös itsellänne se kirja, jossa ne löytyvät?
—- Kyllä minulla on raamattu, vaan se on äidinkielelläni, saksankielellä. Mutta kernaasti tahdon siitä kääntää teille, niinhyvin kuin osaan. Lukekaamme huomenna yhdessä luku siitä.
Seuraavana aamuna muistuttikin ranskalainen häntä tästä lupauksesta, ja raukealla äänellä käänsi venäläinen evankeliumin sanaa hänelle.
— Kaikki tämä on minulle aivan uutta, — sanoi ranskalainen. — Meille on aina sanottu, ettei kukaan voi ymmärtää raamattua, ja kuitenkin on kaikki tämä minusta niin selvää ja selkeätä, että pieni lapsikin voi sitä ymmärtää.