— Niin minäkin luulen, — sanoi venäläinen. — Sanat ovat niinkuin terveysvesi meidän kylpypaikoissamme, vapaat kaikille, ja jokainen voi kylpeä siinä, olkoonpa hän sitten oppinut professori tai tietämätön talonpoika. Tämä vesi parantaa kaikki samalla tavalla, ja vaikka te olette ranskalainen ja minä venäläinen, puhuu se samaa kieltä meille molemmille.
Kaksi päivää sen jälkeen oli sunnuntai, ja nuori pappi tuli taas venäläisen sängyn ääreen. Suurella hartaudella seurasivat kaikki sairaat salissa hiljaista, mutta ylentävää juhlallisuutta. Kovalla äänellä ja yksinkertaisesti luki nuori liiviläinen synnintunnustuksensa, ja syvälle painui hänen päänsä, kun pastori julisti hänelle Jumalan anteeksiantamuksen ja luki siunauksen hänelle. Ihmeellinen loisto silmissä otti hän vastaan sakramentin. Kaikista sairaista tuntui kuin olisi valo ja rauha virtaillut hänestä, vastakohtana lumimyrskylle, joka ulkona pieksi seiniä. Silmiänsä pois kääntämättä tarkkasi ranskalainen upseeri sairasta venäläistä, vaikk'ei sanaakaan voinut ymmärtää. On nimittäin suuri ero kuulemisen ja kuulemisen, ymmärtämisen ja ymmärtämisen välillä. Oikea korva ei aina ole päässä, vaan sydämessä, ja on olemassa kieli, jota kaikki tajuavat, ja joka puhuu ainoastaan kasvoista, ilman sanoja. Vaieten puristi hän nuoren venäläisen kättä, kuin olisi tahtonut sanoa: — Kuinka onnellinen sinä sentään olet!
Kun nuori pappi varustautui lähtemään, ojensi ranskalainenkin hänelle kätensä ja sanoi ranskaksi:
— Eikö teillä satu olemaan Uutta Testamenttia ranskankielelläkin, niinkuin venäläisellä ystävälläni on se saksaksi, ja ettekö tahtoisi lainata sitä minulle joksikin aikaa? Te saatte sen kyllä varmasti takaisin.
— Onpa kyllä, rakas ystävä, — sanoi evankelinen pappi. — Tässä on ja sen saatte kernaasti pitää. Olkoon se muistona tästä hetkestä ja lohdutuksena koko elämällenne.
Nuori ranskalainen tarttui kiivaasti kirjaan ja piilotti sen pieluksensa alle.
Jonkun aikaa näytti siltä kuin nuoren liiviläisen terveydentila rupeaisi kohoamaan. Voimat lisääntyivät, ja vähemmän kärsi hän haavastansa nyt. Täten sai nuori pappi tilaisuuden lähettää useita toivorikkaita kirjeitä sairaan vanhemmille. Monta sanaa vaihdettiin nyt myöskin molempien upseerien välillä. Yhdessä lukivat he Uutta Testamenttia ja puhuivat keskenänsä kodista.
Mutta eräänä yönä sai nuori venäläinen äkkiä kovia puistutuksia ja kadotti tajuntansa joksikuksi aikaa. Luoti rinnassa oli painunut syvemmälle, ja kauan oli hän tunnotonna. Ikäänkuin sisäisen äänen käskemänä tuli silloin evankelinen pappi aikaisin aamulla sairaalaan. Täällä löysi hän nuoren ystävänsä jo kuolonkamppauksessa, mutta tajunta oli hetki sitä ennen palannut.
— Minä kuolen, — sanoi hän, — mutta kirjoittakaa vanhemmilleni, että minä kuolen uskossa Vapahtajaani, vakuutettuna Jumalan anteeksiantamisesta niin itseni kuin rakkaitten vanhempienikin puolesta. Sanokaa heille, että minä viimeisellä hetkelläni olen rukoillut Jumalan armoa ja kiitollisena muistellut heidän rakkauttansa.
Viimeiset sanat tulivat enää vaivoin, suurella ponnistuksella. Senjälkeen vaipui hän uupuneena taas patjoillensa. Kuitenkin oli hän ehtinyt ojentaa ranskalaiselle kätensä hyvästiksi. Pappi siunasi häntä ja rukoili liikuttavalla tavalla hänen edestänsä Isä meidän rukouksen, jonka aikana nuoren ranskalaisen kyyneleet juoksivat virtana. Aina viimeiseen hengenvetoon saakka seisoi nuori pappi sängyn vieressä, pitäen kädessään kuolonhien kostuttamaa kättä. Aivan hiljaa, ilman kamppausta nukkui sairas ikuiseen uneensa, ja hänen kauniilla kasvoillansa kuvastui ihmeellinen rauha. Pappi painoi umpeen hänen silmänsä, kehoitti sitten kaikkia sairaita yhteiseen rukoukseen, ja kaikki panivat kätensä ristiin. Tuntui kuin olisivat enkelit liidelleet läpi sairaalan, sylissänsä kantaen kohti taivaan asuntoja äsken pois nukkuneen henkeä.