— Oliko tämä kuolema? — sanoi nuori ranskalainen papille. — Ei vainkaan tämä ollut kuolema, vaan riemuvoitto. Minä olen katolilainen, mutta tuollaiseen taivaalliseen rauhaan en ole vielä kenenkään nähnyt nukkuvan. Se ei mene mielestäni milloinkaan.
Silloin tällöin tuli evankelinen pappi edelleenkin sairaalaan, tervehtimään ranskalaista upseeria. Sillä välin oli Malahovin torni väkirynnäköllä valloitettu, Sevastopoli kukistunut, ja sotajoukot alkoivat asettua laivoihin. Mutta sairaalan kuumetauti tarttui pappiinkin, ja hän makasi nyt siellä toivottomasti sairaana. Tästä tiedon saatuaan kiiruhti nuori upseeri nyt vuorostaan papin luokse.
— Minä tulen kiittämään teitä vielä kerran, — sanoi hän. —
Sanomattoman paljon olette te minulle tehnyt.
Pappi ojensi hänelle kuumeisen kätensä.
— Viekää tervehdys ihanaan Ranskaani, — sanoi hän, — jota en enää koskaan saa nähdä. Ja lukekaa elämän kirjasta, että elämä koittaa minulle nyt kuolemassa. — Pitäkää aina sydämenne kiinni Kristuksessa, mihin ja minkälaisiin oloihin tulettekin, sillä Kristuksessa olemme me kaikki yhtä, niinkuin olette nähnytkin, ranskalaiset niinkuin venäläiset, katolilaiset kuten protestantitkin. Eläkää onnellisena ja Jumalan rauha olkoon aina kanssanne.
Muutamia päiviä senjälkeen kannettiin nuoren papinkin ruumis pois ja kätkettiin likelle nuorta venäläistä ystäväänsä. Ei kumpikaan heistä saanut enää kotimaatansa nähdä, mutta molemmat olivat he sen sijaan yhdistyneet taivaallisessa kodissa, tuolla ylhäällä.
* * * * *
Nuori ranskalainen palasi kotiansa ja otti eron rykmentistä. Vaimoineen ja lapsineen vetäytyi hän takaisin yhteen Ranskan pienimmistä kaupungeista. Syttyipä silloin sota Ranskan ja Saksan välille vuonna 1870.
Lähellä erästä pientä kaupunkia kulki kerran pataljoona saksalaisia sotureita metsää myöten. Ei missään näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Iloisesti puhellen ja mitään pahaa aavistamatta marssi joukko metsätietä pitkin. Äkkiä kuului kiväärin paukauksia pensaikosta. Kaksi sotilaista kaatui heti kuolleena maahan ja useita haavoittui. Pian jakaantui pataljoona tiraljööriketjuun, tarkastaaksensa metsän. Silloin tällöin paukahti kivääri, mutta pian hiljeni kaikki. Noin pari, kolmekymmentä ranskalaista, sinisissä mekoissa ja aseilla varustettuina, oli siellä ollut väijyksissä. Sieltä olivat he ampuneet vaaraa aavistamattomia saksalaisia. Suurin osa heistä pääsi pakoon, viskattuaan aseensa, mutta kaksi oli haavoittunut ja otettiin vangiksi.
Harmistuneet sotamiehet laahasivat vankinsa päällikön eteen. Toinen kiinniotetuista oli vanha mies, joka edelleen uhkamielisesti poltteli lyhyttä piippuaan. Raa'alla ja epämiellyttävällä äänellä sanoi hän: