— Me olemme vankeja, tehkää meille mitä tahdotte.
Toinen oli nuori, kaunis mies, hieno tavoiltansa. Mustat, haaveksivat silmät säkenöivät, ja pitkä kiharainen tukka valui hartioille. Hän oli saanut luodin jalkaansa; toiselta käsi oli murskautunut. Nuori mies oli kalman kalpea eikä sanonut sanaakaan. Joukkueen saavuttua aukealle kentälle, pidettiin kiireimmiten sotaoikeus. Tutkistelu ei vienyt paljoa aikaa. Molemmat vangit tunnustivat käyttäneensä aseitansa saksalaisia vastaan.
— Me olemme vaan tahtoneet täyttää lapsen velvollisuudet, — huudahti nuorempi innokkaasti, — me olemme ainoastaan tahtoneet puolustaa kallista äitiämme, ihanaa Ranskaa, valloittajaansa, julmaa sortajaa vastaan. Ankara vihollinen tuomitkoon meidät kuolemaan, me emme sitä pelkää. Te voitte kyllä henkemme ottaa, mutta ette voi ryöstää meiltä sitä kuihtumatonta kunniaseppeltä, minkä isänmaa meille antaa. Me kuolemme ilolla huutaen: Eläköön Ranska, kallis äiti!
— Ranskalainen kantapäästä kiireeseen, — sanoi päällikkö, — kiihkoisa, mutta jalo- ja ylevämielinen. Vahinko vain, että tuota kaunista poikaa pitää kohdella kuin rosvoa.
Sotaoikeuden päätös julistettiin pian: vangit tuomittiin ammuttaviksi. Sotalain mukaan olisivat he oikeastaan tulleet hirtetyiksi, mutta päällikkö tahtoi heille sotilaan kuolemaa, erittäinkin nuoremmalle vangeista. Ja koska niin moni saksalaisista tässä kahakassa oli menettänyt henkensä ja useat haavoittuneet, ei minkäänlainen armahdus voinut tulla kysymykseen. Vangit saivat sentähden puolisen tuntia, järjestääkseen asioitansa ja valmistuakseen kuolemaan. Molemmat kuuntelivat horjumattoman tyyneesti tuomiotansa. Vanhempi pyysi ainoastaan kulauksen viiniä; muuta ei hän halunnut. Nuori mies, jonka haava yhä edelleen vuoti, vahvisti myös itseänsä viinillä. Sitten pyysi hän saada lähettää terveiset vanhemmillensa erään kuormarengin kautta, jonka hän oli taampana tuntenut oman kylänsä asukkaaksi. Tämä myönnettiin hänelle, ja hän sai toimittaa asiansa tulkin kautta. Sen jälkeen pyysi hän vielä muutamia silmänräpäyksiä, rukoillaksensa. Muuan reiniläinen otti repustaan esille ristiinnaulitun kuvan, jonka nuori mies kiitollisena otti vastaan uskonveljensä kädestä. Rukoiltuansa nousi hän ylös ja sanoi:
— Minä olen valmis.
Rummut pärisivät. Tuomiota toimeen panemaan määrätty plutona otti vangit keskeensä ja läksi kappaleen matkaa etemmäs kentälle. Kuului päällikön komennushuuto, aseitten kalsketta, ja huolimatta pitkästä välimatkasta saattoi erottaa nuorekkaan äänen, joka sanoi:
— Hyvästi Ranska! Ota tervehdykseni, kallis äiti! —
Heti sen jälkeen kuului komennushuuto: Olkaa valmiit! Lauaiskaa! Yksi ainoa laukaus, ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuomio oli täytetty, molempien mainen elo oli loppunut. Syvä haikeus vallitsi mielet, ja kovin liikutettu oli päällikkökin: olihan jotain aivan toista, taistella aukealla sotatanterella, rinta rintaa, silmä silmää vasten, kuin näin olla pakotettuna tuomitsemaan lähimmäisensä kuolemaan. Ruumiit haudattiin ammuntapaikkaan, mutta omat kuolleensa käärivät he vaippoihin ja panivat vankkureille, haavoitetut toisille. Vakavana ja hiljaisena jatkoi pataljoona kulkuansa.
Noin tunnin perästä tulivat he erääseen suureen, kauniiseen kylään. Ensiksi suuntasivat he kulkunsa kirkolle, jonka tarhaan he nopeasti loivat suuren haudan ja hautasivat siihen kuolleet toverinsa, vieretysten. Sitten kun yhteinen kiväärin laukaus oli täyttänyt sotilaalliset kunnianosoitukset, piti päällikkö lyhyen, mutta sydämellisen puheen, rukoili hiljaisen Isä meidän, ja niin hajaantui miesjoukko asuntoihinsa. Neljä haavoittunutta, joitten joukossa myöskin kaksi yksivuotista vapaehtoista, saivat yömajansa suurenlaiseen maakartanoon. Mutta koko talo oli autio, ei yhtäkään ihmistä siellä näkynyt. Pimeässä hapuillen saivat nuo neljä kulkea eteenpäin, miten parhaiten taisivat. Vihdoin kuitenkin ilmestyi isäntä, ja haavoitettujen olisi tehnyt mieli tuntuvasti maksaa hänelle pitkällinen viipymisensä. Mutta mykiksipä he jäivät, nähtyänsä hänen kasvonsa. Solakka oli hänen vartalonsa, ja hienot, tuntehikkaat kasvot osoittivat syvintä surua. Kaikki muistelivat he nähneensä nuo kasvot ennenkin, mutta missä, siitä eivät he päässeet selville.