— Mitä haluatte? — kysyi ranskalainen kumealla äänellä, ja aivan sävyisästi ilmoittivat he asiansa.
— Heti paikalla, — sanoi hän ja poistui samassa.
Heti sen jälkeen tulikin nuori tyttö, joka sanaakaan sanomatta järjesti pöydän. Kun yksi sotilaista koetti laskea leikkiä hänen kanssaan, loi hän häneen katseen, joka sai kaikki heti vaikenemaan.
— Minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet eriskummaisen poppamiehen taloon, — sanoi yksi heistä.
— No, — sanoi toinen, — mitäpä siitä, kun hän tarjoaa meille näin herkullisen aterian?
Ruoka ja juoma olivat, kuten sanottu, oivallisia, mutta ei kukaan osannut selittää, miksikä heitä kaikki niin kovasti kammotti. Heti syötyänsä läksi kolme heistä ulos, etsiskelemään tovereitansa. Neljäs, huomattuaan isännän kävelevän pihalla, tahtoi kiittää häntä hyvästä kestityksestä. Mutta isäntä viittasi vaan kädellään, sanaakaan sanomatta. Nähtyänsä jälleen nuo peräti surulliset kasvot, ei sotamies malttanut olla jotain sanomatta.
— Näyttää siltä kuin olisitte saanut paljon kärsiä sodasta, oi, niinkuin me kaikkikin, ja mieleni on paha, että olemme tuottaneet niin paljon vaivaa. Mutta, Jumala paratkoon, sehän on sodan kulku.
— Niin, — huusi isäntä kovalla äänellä, — sota on nyt! — Sitten nosti hän kätensä kohti taivasta, ja syvintä surua leimusivat hänen silmänsä.
Vapaehtoinen palasi tovereittensa luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät paljoa häntä kuulleet, sillä jokaisella oli jotain tärkeätä juteltavana. Yksi puhui hyvästä ruuasta, toinen ikävästä talon väestä, mutta kolmas sanoi:
— Minun isäntäni taas on liiaksi avulias: hän olisi tahtonut vetää saappaatkin jalastani, mutta eipä häneen silti liene luottamista.