— No, nimittäkää sitä niin, jos tahdotte. Sitähän minä tarkoitin.
— Kuulkaas sitten. Siihen asiaan oli vanhalla pastorilla tuolla kylässä jotain sanomista. Hänelle olivat kanssa suuret herrat kerran kirjoittaneet, että hänen pitäisi saarnata siveysoppia, vai miksi te sitä sanoittekaan, eikä aina uskoa. Ukko luki kirjoituksen saarnastuolista ja sanoi: "Minun pitäisi siis puhua teille siitä, miten oikein olisi elettävä, mutta uskosta en saisi puhua. Kuulkaapas nyt. Tuolla puutarhassani seisoo metsäpäärynäpuu, joka kantaa pelkkiä metsäpäärynöitä. Jos minä nyt sanoisin sille: 'Metsäpäärynäpuu, huomenna pitää sinun kantaa hyviä bergamotteja!' niin mitäs siihen metsäpäärynäpuu sanoisi? 'Kirkkoherra — sanoisi se — nyt sinä iskit väärään. Mitenkäs minä voisin bergamotteja kantaa? Minähän olen metsäpäärynäpuu! Mutta tiedätkös mitä? Jalosta sinä minut, ja kenties sitten tulee jotain parempaa.' Niin, ja luonnostamme olemme me kaikki tuollaisia metsäpäärynäpuita. Jos nyt pastori saarnaa lakia ja sanoo: 'Niin ja niin teidän pitää olla ja hyviä hedelmiä kantaa.' — Mitäs siitä seuraa? Vastaus: ei tule mitään. Ensin täytyy jalostaa, ja sitten vasta saadaan hyviä hedelmiä. Mutta jalostaminen, jolloin uusi elämä ihmiseen ylhäältä vuotaa, saadaan aikoin ainoastaan saarnaamalla uskosta Vapahtajaan. Ja niinpä minä edelleenkin saarnaan uskosta. Siitä se sitten muukin seuraa jäljessä." Niin se pastori puhui. Oliko teistä, serkku, pastori väärässä vaiko oikeassa?
— Niin, jos asian siltä kannalta ottaa, niin kyllä kai se sitten niin on, — sanoi sairas.
— No, — sanoi orpana, — ottakaa sitten asia kerran siltä kannalta ja tarkatkaa, eikö teissäkin istu vielä muutamia sellaisia metsäpäärynäpuun mukuroita. Niitä ei teistä kukaan muu nykäise pois kuin yksi. Alussa se tuntuu kipeältä, mutta perästäpäin suloiselta.
Minä puolestani luulen sairaan huomanneenkin jotain jälkiä päärynäpuusta, ennenkuin Herra tuli kirveineen. Se on ainakin varma, ettei hän orpanan kuullen enää "moraalistaan" puhunut.
Eva Marian mielitehtäviä oli käydä erään seitsenkymmen-vuotisen, halvautuneen ja vielä lisäksi sokean vaimon luona. Siellä oli hänellä kovia koettavana. Halvaus, sokeus ja vanhuus yhtaikaa, siinä on näet kolme kovaa vanhalle ihmiselle. Vaimoparka — vanhaksi Kreetaksi häntä vaan kutsuttiin — ei oikein voinut olla yksimielinen Jumalan kanssa siitä, miksi Herra häntä näin etsiskelee. Sen vuoksi piti hänelle usein lukea Jobin kirjaa, ja mielissään oli muori, kun häntä verrattiin Jobiin. Orpana vaan ei joutunut hämille, vaan sanoi:
— Kuulkaahan, Kreeta, min'en tahdo olla kukaan Jobin kolmesta
ystävästä, jotka Herra ajoi lopultikin tautivuoteen äärestä pois.
Teillä on parempikin lohdutus kuin Jobilla, ja se kuuluu näin: "Ketä
Herra rakastaa, sitä Hän myöskin kurittaa."
Ja siinä täytyi muorin vetää suunsa nauruun, niinkuin Saara ennen vanhaan, kuullessaan Herran lupausta. Se on tuollaista epäilevän ja vastahakoisen sydämen naurua. Silloin kertoi Eva Maria hänelle kernaasti ristinkoulusta, josta eräs pappi vainaja oli puhunut, ja jossa oli neljä luokkaa. Alimpana aakkosmiehet tavailemassa: "Minun täytyy kärsiä." Toisen luokan oppilaat sanovat: "Minä tahdon kärsiä." Kolmasluokkalaiset: "Minä voin kärsiä", ja vihdoin pitkät pojat, jotka sanovat: "Minä saan kärsiä." Tämänkin oli hän kopioinut eräästä saarnakirjasta, ja nyt tuli resepti hyvään tarpeeseen.
— Nähkääs, Kreeta, — sanoi hän, — ette te tavaajaa pitemmälle taida päästä, sitä, jonka aina vaan täytyy, ja joka aina ulisee, kun pitää kouluun, ja asettuu vasta sitten, kun on saanut koulumestarilta uuden voileivän. Täytyykö sitten teidänkin saada aina uusi voileipä Jumalalta, vaikka olettekin jo seitsemänkymmentä vuotta vanha?
Kerran taas Eva Maria tuli erään toisen kristiveljen luo; mutta tämä tiesi, mistä risti on kotoisin, ja osasi erinomaisesti lohduttaa muita. Ihmisille, jotka, saadessaan jonkun ristin kannettavakseen, kyselivät aina; "miksi", puheli hän näin: "Jos jonkun päähän putoaa kattotiilin palanen, silloin tirkistelee hän aina ensin sinnepäin, mistä se on pudonnut. Niin pitää teidänkin, saadessanne kokea ruumiillisia tai sielun tuskia, katsoa ylös sinne, josta ne tulevat, ja sanoa pyhän Paavalin tavoin: 'Herra, kuka sinä olet?' Ei pidä kysellä 'miksi', vaan 'kuka' ja 'mistä'."