— Pyydän tuhannesti anteeksi — alkoi Federigo taas.
— Luuletteko sillä saavanne särjetyt kapineet ehjiksi? — vastasi ritari, joka tuskin enää saattoi hillitä vihaansa.
— Siksipä aionkin heti poistua — sanoi koiran omistaja alakuloisesti.
— Momolo! Tule pois!
Koira, joka oli saanut aimo selkäsaunan, lähestyi allapäin, ja sen perässä tuli näkyviin pieni, soma, noin viisivuotias tyttönen, talon ainoa lapsi.
— Isä kulta! — sanoi tyttönen. — Tämä koira on niin kovasti kiltti; et usko, miten kiltti se on. Se vaan ei voi tuota ilkeätä kissaa kärsiä, enkä minä myöskään. Älä tee koiralle pahaa. Se osaa niin monta temppua tehdä. Kun minä otin pois kepin Antoniolta, ettei hän enää saisi lyödä sitä, nuoli se minun käsiäni ja näytteli mulle temppujaan.
Pahoilla mielin katseli tyttönen, kun sor Federigo syvästi kumartaen, poistui ja Momolo seurasi isäntäänsä, hyppien ilosta, päästessään irti tästä talosta, missä se oli niin paljon onnettomuutta toimeenpannut ja itsekin kärsiä saanut.
Astuessaan takaisin hotelliin päin, ajatteli Federigo yhä vielä tuota kovan onnen tapausta.
— Tuolla herralla on suuret kokoelmat, — tuumiskeli hän itsekseen, — ja kuitenkin on hän itselleen niin vähän koonnut. "Minä olen" ja "minulla on" — kuinka suuri ero näissä! Hänen ruukkunsa ja kipsinsä eivät häntä onnelliseksi tee, mutta sen tekee tuo lapsonen, — eikö niin, Momolo? Hän on elävä olento, ja hänellä on lämmin sydän.
Federigo aikoi juuri tilata itselleen aterian, — kukkaronsa mukaisen, — kun Antonio, ritari Spadan palvelija, astui sisään. Momolo, huomattuaan pieksijänsä, meni kiireesti vuoteen alle ja murisi, ikäänkuin sanoen isännälleen: Älä toki enää rupea asioihin noitten ihmisten kanssa, jotka parin savivadin vuoksi semmoisen metelin nostavat.
Antonio toi kirjeen isännältään.