Federigon lähdettyä, oli ritari vähitellen tyyntynyt, varsinkin huomattuansa koiran tehneen tepposensa niin taidokkaasti, ettei ainoakaan noista antiikisista kaluista ollut särkynyt. "Kunhan vaan ei minulle mitään vahinkoa tullut", ajatteli ritari, kuten moni muu nykyajan mies ja puoliso, jolla on suun täydeltä lohdutuksia ja hyviä neuvoja rouvalleen, kun kyökkipiika on tehnyt tuhmuuksia tai soppamaljasta toinen ja ainoa korva on katkennut, mutta joka joutuu vimmaan, jos pieninkin esine katoaa hänen kirjoituspöydältään.
Ritari lohdutti siis rouvaansa, selitellen, että särkyneitten kyökkikalujen sijaan heti ostetaan uudet ja etteihän sitä koiran luonnolle mitään mahda. Sitten luki hän suosituskirjeen, jonka poisajettu taiteilija oli hänelle jättänyt. Eräs ritarin ylhäinen ystävä suosittelee siinä lämpimin sanoin Federigoa, mainiten häntä rakastettavimmaksi ihmiseksi maan päällä ja mainioksi taiteilijaksi, ja päättää pyynnöllä, että Federigo vastaanotettaisiin samalla auliudella kuin kirjeenkirjoittaja itsekin.
Ritari joutui suureen pulaan tämän kirjeen tähden ja sen kaikkea muuta kuin ritarillisen vastaan-oton johdosta, joka oli tullut kirjeessä suositellun osaksi. Kirjeessään pyytää hän nyt tuhat kertaa anteeksi, syyttäen omituisuuttaan, hämmästystään ja sanalla sanoen keksien puolustuksekseen kaikkea, mitä "sivistynyt ihminen" tämmöisissä tapauksissa tavallisesti keksii. Lopuksi pyytää hän kohteliain sanoin Federigoa saapumaan heille vieraaksi ja tuomaan, nimenomaan hänen pienen tyttösensä pyynnöstä, mukanaan tuon kissoja vihaavan, vaan muuten niin viisaan ja taitavan villakoiran.
Federigo ei ollut niitä ihmisiä, jotka, kun heiltä pyydetään anteeksi, lyövät rintoihinsa ja ryhtyvät pitkiin selityksiin loukatusta viattomuudestaan. Päinvastoin liikutti häntä vanhan miehen anteeksipyynnöt ja Momolollekin ulotettu kutsu. Itsekseen olikin hän jo tunnustanut tehneensä varomattomasti, ottaessaan koiran mukaansa linnaan.
Hän kutsui siis Momolon esiin sängyn alta, pisti päällystakin päälleen ja kiiruhti ritarin luokse. Tämä vastaanotti hänet tuhansilla anteeksipyynnöillä, ja pieni Angelika, hänen tyttärensä, uudisti heti tuttavuutensa Momolon kanssa. Pieni seura oli kiireesti saatu kokoon kuulun vieraan kunniaksi.
Aterioimisen perästä lähdettiin ihanaan puutarhaan, joka oli aivan järven rannalla. Täällä sujui keskustelu vilkkaasti, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Federigo enemmän kuin täysin vastasi mainettaan.
Mutta keskellä huvittavinta keskustelua kajahti kimakka hätähuuto kautta puiston. Kaikki hypähtivät säikähtyneinä pystyyn ja riensivät ääntä kohti.
Angelikan pienet leikkitoverit tulivat suuresti hätäytyneinä juosten heille vastaan.
— Mitä on tapahtunut? — huusi ritari kiihkeästi.
— Voi Angelika! Voi Angelika! — enempää ei lapset saaneet sanotuksi.