— Missä on Angelika? Sanokaa toki, — kyselivät kaikki.
— Hän putosi järveen, — sai joku lapsista vaivoin selittäneeksi.
— Mun lapseni! Ainoa lapseni … — huudahti ritari ja vaipui tuskan murtamana maahan.
Sor Federigo ja muu seurue riensi rantaan.
Täällä kohtasi heitä ihmeellinen näky.
Rannan ruohikolla makasi lapsi läpimärkänä, ja puoleksi itkien, puoleksi nauraen nojasi päätään Momoloa vasten, sitä vuoroin suudellen, vuoroin silitellen. Momolo taas puolestaan nuoli lapsen kätösiä ja katseli sitä riemusta loistavin silmin.
Kun lapset äsken olivat saapuneet rantaan, ja Angelika leikin innossa oli hypähtänyt liian lähelle äyrästä ja siitä suistunut veteen, niin oli Momolo, joka parhaillaan näytteli taidokkaita temppujaan lapsille, nuolen nopeudella hypännyt lapsen perästä järveen. Ennenkuin tyttönen vielä kerkesi vaipumaan syvyyteen, tarttui koira kiinni hänen vaatteisiinsa, kannatti pienosen päätä vedenpinnalla ja ui niin rantaan. Siellä laski se lapsen ruoholle ja koetteli nuolemalla sitä kuivatella.
Federigo nosti lapsen käsivarrelleen, Momolo teki ihmeellisiä ilonhyppyjä heidän ympärillään, ja niin vietiin tyttönen isänsä luo, joka sillä välin oli toipunut jälleen.
— Isä, isä! — huusi lapsi. — Onpas se hyvä koira, enkö sitä jo sanonut! Kissoja se vaan ei voi kärsiä.
Kesken kyyneleitä välähti hymy, ja semmoinen hymy onkin juuri kauniinta. Onpa kuin kesken kesäistä sadetta aurinko pilkistäisi esille.