— Minun lapseni elää! Elää totisesti! Oi, sor Federigo, kiitos teille! Mitäpä siitä, vaikka Momolo olisi kaikki mun vaasini särkenyt? Mitä ovat ne lapseeni verraten! En tahdo enää koskaan kiinnittää sydäntäni vaaseihin. Mitä on vaasi? Mitä on terrakotta? Tyhjää, tyhjää kaikki!
Näin puheli ritari, puhjeten vuoroin kiitoksiin, vuoroin lupauksiin.
Sor Federigo koetti kaikin tavoin rauhoittaa ritaria ja hänen rouvaansa, ja nämät kertoivat nyt koko seurueelle aamullisen tapahtuman alusta loppuun asti.
Pieni tyttönen oli sillä välin riisuttu ja saatettu vuoteeseen.
— Mutta Momolon pitää jäädä minun luokseni, — pyysi pienonen.
— Sekä Momolo että sor Federigo! Heidän pitää molempien jäädä tänne, — sanoi ritari, vielä liikutuksesta värisevin äänin.
Antonio toi Federigon matkalaukun, ja kauniin huone järjestettiin hänelle asuttavaksi. Kolme viikkoa vieraili sitten Federigo ritarin linnassa. Juhlakulussa kulkivat he kaikki kappeliin, kiitos-uhriansa Herralle kantamaan pikku tyttösen pelastuksesta. Angelika oli valkeisiin vaatteisiin puettu, valkoisilla ruusuilla seppelöity ja kantoi kädessään suurta vahakynttilää. Momolo kulki hänen vieressään niin ylpeän ja vakavan näköisenä, kuin olisi se hyvinkin käsittänyt tämän asian. Viimein lähestyi eronhetki. Jäähyväiset tuntuivat jokaisesta raskaalle. Vaikeinta kuitenkin oli Angelikan erota Momolosta. Parhaimpia herkkuruokia oli hän keitättänyt sille jäähyväis-ateriaksi, sitten ripusti hän lemmikeistä solmitun seppeleen sen kaulaan ja suuteli sitä monta kertaa.
Federigo oli maalannut tyttöselle Momolon kuvan. Sen ripusti Angelika
vuoteensa yläpuolelle ja vakuutti, ettei hän koskaan unhoita sor
Federigoa ja kilttiä Momoloa. Tämä oli ensimäinen tapahtuma sor
Federigon tiellä.
* * * * *
Lago di Como päilyi ihanimmassa suloudessaan, kun sor Federigo Momolon kanssa, pienellä venosella kulki pitkin sen vihreitä laineita. Vanha, valkotukkainen, ahavan polttama kalastaja kertoeli vaiheita elämästään. Satoja maalareita oli hän jo soutanut tämän järven poikki Villa Plinianaan, Bellagioon ja Cadenabbiaam. Kahdeksan päivän aikana oli hän nyt ollut Federigon oppaana ja isällisellä mieltymyksellä kiintynyt häneen. Mitä suurimmalla huolella teroitteli hän Federigolle lyijykyniä, asetti varjostimen kohdalleen ja istahti sitten maalarin jalkain juureen kertomaan menneistä ajoista.