— Mutta Villa Serpelone täytyy teidän vielä nähdä, missä tuo hyvä, paksu herttua asuu. Niin, jospa voisitte päästä sinne! Mutta herttuatar on ylpeä. Hän ei tahdo laskea ketään sisään ja on herttuan tietämättä antanut ankarat käskyt palvelijoilleen osoittaa vieraita pois. Monta taiteilijaa olen jo tuonne ylös saattanut, mutta samaa tietä ovat he saaneet palatakin.
— Lähdetään mekin huomis-aamuna varhain onneamme koettamaan, — sanoi naurahtaen Federigo. — Te ette tiedä shur Paolo (tämä oli vanhuksen nimi) että minä olen sunnuntailapsi ja — Momolo myös.
— Ei se auta mitään. Sen saatte nähdä — sanoi epäillen vanhus. — Kun ei näet olisi sitä herttuatarta ja teillä tuota valkoista pölyviittaa yllä ja raskaita alppikenkiä jaloissa, niin sitten. Mutta eihän teillä ole edes suosituskirjettä Milanosta… Ei tule mitään…
Kello viiden tienoissa seuraavana aamuna lähdettiin kulkemaan Villa Serpelonea kohti. Päivä oli ihana kuin ensimäinen luomispäivä. Laulua ja viserrystä kuului joka pensaasta ja hienoinen sumu kietoi helmaansa oksat ja lehdet.
— Gè una matinata di Dio. (Ihana Herran aamu) — sanoi shur Paolo.
He kulkivat kautta metsämaan ja saapuivat linnaa ympäröivän muurin ja siinä löytyvän porttikäytävän luo.
— E chiusa, (se on suljettu). Enkö sitä jo sanonut? — huudahti shur Paolo. — Näin varhainkin, kun vielä kaikki nukkuu, itse ruhtinatar tietysti myös, jo nytkin on tämä paradiisi suljettuna.
— Onpa täällä kauneutta jo kyllin, tämän suljetun paradiisin ulkopuolellakin — sanoi Federigo ja kipusi nauraen ylös muurille istumaan. — Katsokaa tuota järveä, johon vuoret kuvastuvat kuin peiliin! Lumoavaa on täällä kaikki. Oikein sanoitte, shur Paolo: Gè una matinata di Dio! Täällä täytyy minunkin laulaa, kun kaikki täällä laulelee.
Ja Federigo alkoi laulaa heleällä tenoriäänellään, joka kaikui kautta lumotun puutarhan ja yli kimaltelevan järven:
"Kennst du das Land, wo die Citronen blüh'n!" [Tunnetko maan, jossa sitroonat kukkii?]