Mutta kun Federigo juuri oli lopettanut laulunsa ja shur Paolo kättenpaukutuksen ja hyvä-huudot, seisoi eräs herra Federigon takana. Hän oli puettu vihreeseen aamunuttuun ja veti pitkiä savuja kölniläisestä piipustaan.
— Hauska kuulla saksalaista laulua, — sanoi vanha herra, huonolla saksankielellä. — Minä pidän paljon Saksanmaasta.
Federigo kääntyi ja teki kumarruksen.
— Kenpä ei laulaisi täällä, tämän suljetun paradiisin edustalla, hyvä herra, — vastasi Federigo — huolimatta herttuastakin ja hänen puolisostaan?
— No, — sanoi aamunuttuinen herra — minä voin antaa teidän katsahtaa tänne sisäänkin. Seuratkaa vaan minua. Mutta koiranne ja oppaanne täytyy jäädä ulkopuolelle.
Federigo seurasi heti vanhaa herraa. Ja tosiaankin tämä oli paradiisi. Ihanien, varjoisain laakerikäytävien kautta aukeni lumoava näköala järvelle päin. Äänettömänä ja aatoksiin vaipuneena seisoi Federigo.
— Mikä ihana luonto! — sanoi hän vanhalle herralle. — Nyt käsitän, että herttua tahtoo pitää sen yksin itseään varten, mutta en sittenkään sitä käsitä, sillä tämä on liian suurta kahdelle.
— Niin, herttua on varsin kummallinen mies, — vastasi vanhus — mutta on hän kuitenkin parempi kuin mitä huhut hänestä kertovat. Ei ole jokainen alusta pitäen ollut se, mikä hänestä sittemmin on tullut, ja niin on herttuankin laita.
— Onko hän kovia kokenut? — kysyi Federigo osanottavasti. — Sitten on mieleni paha, että tein hänelle vääryyttä.
Vanhus veti pitkän savun kölniläisestä piipustaan ja sanoi: