— Voisinhan yhtä ja toista kertoa, — mutta syökäämme ensin vähän aamiaista. Teidän lienee jo nälkäkin.
— Te olette varmaan herttuan hovimestari? — kysyi Federigo.
— Niin, jotain sinnepäin — vastasi vanhus hymyillen. — Tulkaa kanssani tuonne lehtimajaan; siellä lienee jo suuruspöytä katettuna.
He astuivat puutarhan etulikolle, missä oli tuuheitten lehvien varjostama lehtimaja. Ja mikä näköala taas! Miettiväisenä ja unelmoiden seisoi Federigo.
— Oi sallikaa minun piirustaa, sillä välin kuin te aterioitte. Työ on minun suurukseni! — huudahti Federigo.
Nopeasti nousi hän muurille ja otti esille skitsikirjansa. Käyttäen hyväkseen suotuisata hetkeä, työskenteli nuori maalari kuumeentapaisella innolla, nostamatta silmiään työstään, sillä välin kuin vanhus tyytyväisenä nautti aamiaistaan.
— Te työskentelette kiihkoisasti, — puheli vanhus. — Te ette elä kauan.
— Niin, kenpä tietää, kauanko kevättä kestää ja miten pian herttua ja herttuatar voivat tulla, ja silloin on minun paradiisini kadotettu.
— Ei hätääkään! Herttua nukkuu vielä makeinta untaan, eikä herttuatar näyttäydy ennen kello yhtätoista.
— Voi poloisia ihmisiä! Nukkua tämmöisenä ihanana aamuhetkenä!