— Onko teidän isänne vielä elossa? — kysyi vanhus takalikolta.
— Elossa on. Ja siinä se vasta isä onkin! Vakuutan teille, että hän on paras mies maailmassa.
— Kaiketi rakastatte sitten häntä?
— Sepä kysymys! Isän ja äidin rakkaus on tutkimattoman syvä kuin meri ja loppumaton kuin meren laineet. Se luopi ikäänkuin palasen sinistä taivasta lapsen ylitse, — huudahti Federigo, työtään keskeyttämättä.
— Kirjoitatteko usein hänelle?
— Luonnollisesti! Joka viikko kiitää sieltä kirje Alppien poikki tänne ja toinen täältä sinne.
— Isänne on kai hyvin onnellinen?
— Tietysti hän on, vaikka onkin hänellä niukka toimeentulo. Hän ajattelee samoin kuin roomalais-äiti Cornelia: Lapset ovat minun koristukseni ja jalokiveni.
Vanhus huoahti kuuluvasti.
— Mutta miksi te huokailette? Kuka saattaa tämän suloisen luonnon helmassa huokailla?