— Nuori ystävä! Huokaus käy kautta luonnonkin, eikä täällä ylhäälläkään aina ole niin valoisata kuin tänään. Ettekö te usko, että elämä voi antaa meille huokailemisenkin syytä?
— Uskon kyllä. Vaan ei ole mielestäni oikein antautua surun valtaan. Luulen kuin luulenkin, että se, joka luottaa Jumalaan, ei koskaan voi tulla niin murheelliseksi, ettei hänelle jonkun verran iloa jää.
— Olette kaiketi jumalinen mies?
— En ole, vaan tahtoisin olla, — vastasi Federigo vakavasti. — Mutta miksi näitä kaikkia kyselette? Selittäkää te nyt jo kerrankin minulle, miksi te olette niin surullinen.
— No, minä tahdon sanoa sen teille. — Katsokaa, minä ajattelen herttuatarta, — vastasi vanha herra. — Herttualla oli poika. Hän oli teidän näköisenne ja oli samoin kuin tekin isänsä ilo ja ylpeys. Hän oli niin armas ja herttainen. Mutta, katsokaas, silloin tuli eräänä päivänä taiteilijoita tänne ylös, — niitä kävi ennen paljon Serpelonessa — heidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, mutta he viekottelivat lapsen pois kodista. He kertoelivat hänelle vieraista maista ja kansoista. Ja poika ei enää saanut rauhaa isän luona. Hän läksi kulkemaan kauas pois Serpelonesta, Roomaan asti, ja vielä kauemmaksi eikä ole milloinkaan takaisin palannut. Polttavassa Afrikan hietikossa, pyramidien juurella on hänen hautansa, ja Serpelonen herttualla ei ole poikaa enää. Käsitättekö nyt herttuan ja miksi hän ei laske taiteilijoita linnaansa? Ne muistuttaisivat hänelle vaan aina hänen suurta onnettomuuttaan.
— Käsitän täydellisesti. Ja minun on mieleni paha, että sanallakaan häntä moitin.
— Herttua sen kernaasti antaa teille anteeksi, nuori ystäväni, — sanoi vanhus lempeästi.
Federigo kääntyi nopeasti. Asia alkoi hänestä tuntua omituiselta.
— Minun täytyy joutua, — sanoi hän, — en tahdo herttuan mieltä pahoittaa.
Mutta samassa sattui Federigo silmäilemään komeasti katettua aamiaispöytää hopeakannuineen lehtimajan perällä, jota hän ei ennen ollut huomannut.