— Te olette itse herttua! — huudahti Federigo äkkiä. — Ajakaa minut pois, vaan sallikaa minun puristaa kättänne jäähyväisiksi.
— Ei, minä en laske teitä. Te olette minun vankini. Seuratkaa minua vastustelematta kanssani kotiin.
Ja vanhan herran kasvot loistivat kuin kirkastuneina, hänen tarttuessa nuoren maalarin käsivarteen.
— Mutta näyttäkää minulle toki kirjanne, — pyysi hän, — ja mitä olette piirtäneet tänä aamuna.
Federigo ojensi sen hänelle vitkallisesti. Maisema oli oivallisesti piirretty, harvoilla, mutta taidokkailla piirteillä; kuvassa oli henkeä ja eloisuutta. Toiselle puolelle lehteä oli Federigo pikaisesti piirtänyt itse vanhan herran suurikukkaisine aamunuttuineen ja kölniläisine piippuineen.
— Olettepa aika veitikka! Tämä täytyy minun näyttää herttuattarelle.
He olivat sillä välin saapuneet taikalinnan eteen, joka vaan vähän pilkisti esiin köynnöskasvien ja kukkasten keskeltä.
— Kotvikaa tässä hetkinen, — pyysi herttua.
Jonkun minutin kuluttua saapui kultanauhainen palvelija ja pyysi Federigon seuraamaan itseään. Kiertoportaita myöten kuljettiin toiseen kerrokseen, ja täällä aukaisi palvelija Federigolle viehättävän huoneen, josta oli hurmaava näköala järvelle päin. Yksi huoneen seinistä oli pelkkää peililasia, ja siihen kuvastui lumoavalla tavalla koko ihana maisema.
Federigo ei tiennyt, mitä ensin ihailla, maisemaa, peiliä vai telttakattoista vuodettako, paksulla damastilla verhottua, jossa ruhtinaallinen vaakuna koreili. Mutta kun hän sattui katsahtamaan pöydälle päin, huomasi hän siinä matkalaukkunsa ja kynänsä sekä läheisessä nurkassa vielä maalarivarjostimensakin, sanalla sanoen, kaikki tavarat, jotka hän oli jättänyt shur Paolon huostaan. Federigo pyöritti päätään, vaan hämmästyi vieläkin enemmän, kun oven takaa kuului rapinaa, ja Momolo hypähti iloisena sisään.